GULAG - Vankileirien saaristo

Aleksandr Solženitsyn

Kirjallisuuden Nobel 1970

Kirja, joka sai Neuvostoliiton vapisemaan.

« Takaisin etusivulle

Ennen aikojaan katkennut elämäntyö

Vankileirien saariston suomentaja Esa Adrian (1939–2007)

Esa Adrianin merkittävää kääntäjänuraa ei katkaissut kuolema, vaan Neuvostoliiton hajoaminen. Perusskeptisenä ihmisenä Adrian ei luultavasti koskaan uskonut 1980-luvun avoimuuspolitiikan johtavan niin pitkälle. Pikemminkin arvelen hänen ajatelleen kuten tšekkiläinen emigranttikirjailija Josef Škvorecký kesällä 1989 Lahden kirjailijakokouksessa asian ilmaisi – että yksipuoluejärjestelmä muistuttaa feodalismia, jossa Fredrik Hyvää seuraa hänen yhtä kaikkivoipa poikansa, lisänimeltä Hirmuinen. Glasnostin tuodessa yhä uusia kiellettyjä kirjoja neuvostolukijoiden ulottuville Esa Adrian muistutti: raja on Živagossa, sitä neuvostojärjestelmä ei kestä. Pian (1988) Pasternakin romaani alkoi ilmestyä Novyi Mirissä.

Esa Adrian Anisimoff syntyi talvisodan edellä kesäkuussa 1939. Venäjänkielisen isän ja suomalaisen äidin yhteinen kotikieli oli ruotsi, ja Adrian on kertonut tulkanneensa venäjästä suomeksi ja päin vastoin "jo kehdosta".

Adrianin suomennos Andrei Belyin Peterburgista järisytti 1968 näköjään muitakin kuin minua – Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen kertoi "Peterburg-elämänsä" alkaneen tämän loisteliaan suomennoksen ilmestymisestä. Peterburgin jälkeen tuli tiheään tahtiin muita, yleensä yhtä loisteliaita suomennoksia: Isaak Babelin teräväpiirtoproosa novellikokoelmassa Odessalaisia, Bulgakovin Valkokaarti ja Kohtalokkaat munat, kaksikymmenluvun avantgardistista lyhytproosaa sisältävä Neuvostoproosaa I, josta Adrian ansaitsi ensimmäisen Agricola-palkintonsa.

Niin kauan kun Neuvostoliitto oli pystyssä ja näennäisesti voimissaan Suomessa oli kiinnostusta ja kysyntää 1900-luvun venäläiselle kirjallisuudelle – sekä sille järjestelmän hyväksymälle "neuvostokirjallisuudelle", jota osa suomalaisista kustantajista julkaisi yhtenäisessä vihreäkantisessa kirjasarjassa, että sellaisille neuvostoliittolaisten kirjailijoiden teoksille, joita Neuvostoliitto ei missään nimessä halunnut julkaistavan. Esa Adrian profiloitui pian jälkimmäisen välittäjänä ja kääntäjänä.

En muista että Moskovan ääni olisi kohonnut, kun suomeksi julkaistiin vaikkapa Andrei Bitovin Puškinin talo tai jopa Vasili Grossmanin kriittinen Stalingrad-romaani Elämä ja kohtalo, kumpikin Neuvostoliitossa loppuvuosiin saakka kielletty. Aleksandr Solženitsynin Nobelin palkinto 1970 otettiin Kremlissä vastaan provokaationa, ja reaktio resonoi sen äänenkannattajissa Suomeenkin. Varsinainen mekkala nousi vasta kun Solženitsynin Vankileirien saaristo ilmestyi Pariisissa joulukuussa 1973 ja Kustannusosakeyhtiö Tammi suunnitteli sen julkaisemista suomeksi. Esa Adrian oli kääntänyt kaikki Solženitsynin teokset Syöpäosastosta ja Ensimmäisestä piiristä lähtien (Ivan Denisovitšin päivän ja ensimmäiset novellit suomensi Markku Lahtela). Tammi perui julkaisemisen ja loppu on historiaa.

Tammen ja Solženitsynin tiet erkanivat yli vuosikymmeneksi. Esa Adrian käänsi Vankileirien saariston lisäksi Solženitsynin esseitä ja muita kirjoituksia pienelle erityisesti dissidenttikirjallisuuteen erikoistuneelle Kustannuspiste-kustantamolle. Vasta 1985 suomennettu Lokakuu kuusitoista ilmestyi jälleen Tammen kustantamana.

Sitten kaikki katkesi. Gorbatšovin vuosien ylitsevuotava kiinnostus naapurimaan kirjallisuuteen ja yhä uusiin sensuurin kaapeista vapautettuihin merkkiteoksiin loppui kuin seinään. Kustantajilla oli tarjota lähinnä Boris Jeltsinin ja Vladimir Žirinovskin tekstejä, uusiin pienkustajiin Adrian suhtautui epäillen, Kustannuspiste taas menetti olemisensa tarkoituksen Neuvostoliiton myötä.

Tavatessamme puhe kääntyi ennen pitkää Solženitsyniin. Luulen, että Adrian uskoi viimeiseen saakka Tammen julkaisevan aloittamansa Punainen pyörä -sarjan valmiiksi saakka ja alusta alkaen, koska Elokuu neljätoista suomennettiin suppeammasta versiosta. Niin, myös Ensimmäinen piiri kaipasi – ja kaipaa yhä – uutta tulkintaa. Se suomennettiin aikoinaan kirjailijan itse sensuroimasta laitoksesta, jolla Solženitsynin mukaan oli edes jonkinlaisia mahdollisuuksia päästä julki myös kotimaassaan.

Hannu Marttila

« Takaisin etusivulle