GULAG - Vankileirien saaristo

Aleksandr Solženitsyn

Kirjallisuuden Nobel 1970

Kirja, joka sai Neuvostoliiton vapisemaan.

« Takaisin etusivulle

Älä koskaan unohda

Samaan aikaan kuin opettelin puhumaan, opin myös nämä viroksi olennaiset ilmaisut: mennä metsään, tulla /ei tulla takaisin, viedä Siperiaan.

Mainitsemani ilmaisut olivat yhtä arkipäiväisiä kuin muut lapsen maailmaani kuuluvat sanat. Oli luonnollista, että sukuun ja tuttavapiiriin kuuluu tuntemattomiin paikkoihin kadonneita ihmisiä, metsään menneitä, siellä kuolleita, Siperiaan vietyjä ja niitä jotka myötäilivät neuvostojärjestelämä ollakseen joutumatta kylmälle maalle.

Yhtä arkipäiväistä, itsestään selvästi kieleen kuuluvaa oli se että eräistä asioissta ei puhuttu, että oli sanoja joita ei käytetty. Ei ainakaan puhelimessa tai ylipäänsä sisätiloissa. Kielletyistä asioista ei puhuttu niiden oikeilla nimillä. Kun kirjoitettiin kirjeitä, todelliset merkitykset punottiin rivien väleihin.

Aloitin päiväkirjan kirjoittamisen kuusivuotiaana ja olin sillä saralla ahkera, mutta en koskaan kirjoittanut sanaakaan Neuvostoliitosta lukuun ottamatta sitä koskevia kouluaineita, joissa säntillisesti käytin vain suomalaisissa koulukirjoissa olevaa tietoa.

Virolaistaustaisia henkiöitä tai suuren isänmaan jättäneitä ulkovirolaisia seurattiin ankarasti myös Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella. Epäsopivien mielipiteiden esittäjä vaaransi pääsynsä Neuvostoliittoon. Sukulaisiamme eli siellä yhä ja matkustamiseen vaadittavien lupien edistäminen oli ympärivuotista työtä. Sen yllä leijui jatkuva uhka siitä, ettemme näkisi enää sukulaisiamme eivätkä kirjeemme enää saapuisi perille, puhelumme menisi läpi.

Ja kun tähän kaikkeen kasvoi, siihen mukautui, siinä määrin ettei sitä edes ajatellut. Neuvostojärjestelmä pyrki ja nojasi siihen, että ihmiset oppivat olemaan puhumatta järjestelmälle epäsuotuisista asioista ja sisäistävät tämän toimintatavan kyseenalaistamatta. Varsin pitkälle se myös onnistui.

Muistan hyvin hetken, jolloin näin sanan leiri kirjoitettuna ensimmäisen kerran. Muistan sen hetken hyvin, koska vasta silloin käsitin oikeasti, että vaietuista asioista voi kirjoittaa. Kannattaa kirjoittaa. Pitää kirjoittaa. Ja käyttää leiri-sanan lisäksi esimerkiksi sanoja kyyditykset, kidutus, teloittaminen, sensuuri. Ääneen lausumattomia käsitteitä ja tekoja joilla Neuvostoliittoa varsinaisesti hallitiin, myös Viroa sen osana.

Sinä hetkenä yhdistin vankileirikirjallisuuteen kaiken mitä olin Siperiasta vaivihkaa kuullut. Mikään muu kirjallisuuden laji ei ole tarjonnut yhtä voimakasta tunnistamisen kokemusta. Ikään kuin olisin koko elämäni katsonut televisiota, jonka kuva on jatkuvasti epätarkka. Yhtäkkiä ruutu kirkastui eikä lumisade enää palannut häiritsemään sen katsomista.

• • •

Väkivallan suhteettoman määrän lisäksi 1900-luku on syytä muistaa myös siitä miten hitaasti ja laimeasti sen kuluessa reagoitiin kansanmurhiin ja vastaaviin rikoksiin.

Näistä rikoksista, joiden kirkkaimpina tähtinä loistivat Leninin ja Stalinin aikaansaannokset, natsien holokausti sekä Kiinan ja Kambodžan kansanmurhat, vain natsien tekoja on järjestelmällisesti tutkittu ja tuomittu – ilmeisesti lähinnä sen ansiosta että natsihallinto hävisi Euroopan maaperällä käydyn suursodan.

Neuvostojärjestelmän ihmisoikeusrikokset, terrori, pakkokollektivisointi, tahallisesti aiheutetut nälänhädät, väestönsiirrot ja vuosikymmenten mittaan rakennettu vankileiriverkosto eivät muistuta mitään mistä lännellä olisi omaa, verrannollista kokemusta. Ne eivät vastaa lännen käsitystä traumasta, niiden käsittelyyn ei ole tarpeeksi välineitä. Venäläisten oma mielenkiinto aiheeseen on pientä. Stalinia ollaan jälleen kohottamassa Venäjän suurimpien kansansankareitden joukkoon, eikä hänen terrorinsa toteuttajiin ole missään vaiheessa kohdistettu Nürnbergin oikeudenkäyntejä vastaavia oikeustoimia.

Venäjän ihmisoikeustilanne ei vieläkään ole hyvä. Nykyisten vallanpitäjien arvostelijoita ja kyseenalaistajia vainotaan samoilla menetelmillä kuin ennenkin. Turvallisuuspoliisin riveistä voi kohota presidentiksi, pormestariksi, arvostetuksi yhteiskunnan tukijalaksi ja jopa seksisymboliksi. Länsimaisen oikeuskäsityksen mukaan sen ei pitäisi olla mahdollista ihmisoikeusrikoksissa kunnostautuneiden järjestöjen edustajille.

• • •

Diktatuurin vahvin vihollinen on sen sortamalle yksilölle annettu ääni, tai hänen oman, yksilöllisen kohtalonsa kertominen. Se ei pelkästään kyseenalaista pakkovallan oikeutusta ja raaputa sen siloiteltua pintaa, vaan antaa myös selkärangan, julkisen tarinan heille joilta ihmisyys on riistetty.

Sikäli kuin tiedän, laajimman yksittäisten kohtaloiden kokoelman muodostaa Aleksandr Solženitsynin Gulag - vankileirien saaristo, jonka hän kokosi ja kirjoitti omiin leirikokemuksiinsa perustuvien romaanien jälkeen. Kuvailemiensa tarinoiden ja kohtaloiden lomaan hän on punonut mittasuhteiltaan valtavan analyysin Neuvostoliittoa hallinneen terrori- ja pakkolaitosjärjestelmän toiminnasta. Analyysi on lohduton ja vastaansanomaton – ei ihme että sen kirjoitttaja karkotettiin maasta – mutta tärkeää, mielestäni olennaisen tärkeää on se että niin monet yksittäiset kohtalot havainnollistavat sitä. Solženitsyn antaa numeroille kasvot ja palauttaa pakkotoimien kohteiksi joutuneiden ihmisarvon.

Muun muassa näistä syistä olen halunnut julkaista uuden suomenkielisen laitoksen leirikirjallisuuden perusteoksesta. 1970-luvun poliittisen tilanteen ja henkisen ilmapiirin johdosta GULAG- vankileirien saaristo saatiin suomeksi monien mutkien kautta, ja prosessista tuli sekä suomettumisen että kylmän sodan symboli. Myös siitä syystä uuden kokonaislaitoksen julkaiseminen suomeksi ja Suomessa on tärkeää.

Minulle GULAG edustaa myös sanan voimaa. Sitä että ihmisyyden vastaiset teot eivät moraalisesti tuomittavina tekoina vanhene. Sitä että tuhoamalla kokonaisia kansoja ei sittenkään pysty täysin tuhoamaan kansan muistia, siitä jää aina jälkiä. Ja ennen kaikkea GULAG on tärkeä, koska se on myös osa suomalaista lähihistoriaa. Viime aikojen historian tuntemista suurista tuhoamiskoneistoista Gulag on se johon suomalaiset ovat joutuneet aivan omakohtaisestikin tutustumaan. Se oli osa eilistämme ja vain pitämällä huolta sananvapaudestamme ja tutkimalla eilistämme pidämme huolta siitä, ettei se ole osa huomistamme.

Sofi Oksanen
Helsingissä, helmikuussa 2012

« Takaisin etusivulle