GULAG - Vankileirien saaristo

Aleksandr Solženitsyn

Kirjallisuuden Nobel 1970

Kirja, joka sai Neuvostoliiton vapisemaan.

« Takaisin etusivulle

Lehtileikkeitä

HS 16.11.1969

Esa Adrian: Solzhenitsyn Stalinin ympyröissä

Uusimpana tapahtumana on sarjaan liittynyt tämän hetken epäilemättä huomattavimman neuvostokirjailijan, Aleksandr Solzhenitsynin, erottaminen kirjailijaliitosta — toimenpide joka käytännössä merkinnee tuntuvaa iskua kirjailijalle.

Solzhenitsyn, jonka arvostus ulkomailla on erittäin suuri ja joka jykevänä erakkomaisena hahmona on kohonnut uusiman neuvostokirjallisuuden taustalle, poikkeaa vahvasti tavanomaisesta neuvostokirjailijan perustyypistä. Solzhenitsyn ei ole salannut eikä peitellyt kriittisiä mielipiteitään, päin vastoin, hän on lähetellyt kirjailijaliiton johdolle kirjelmiä, joissa avoimesti on syyttänyt kulttuurijärjestelmän päättäviä elimiä kirjallisuuselämän tukahduttamiseta ja mielipidevainosta. Arvovaltainen Literaturnaja Gazeta arvosteli noin vuosi sitten närkästyneenä Solzhenitsynin menetelmiä: tämä otattaa kirjelmistään runsaasti jäljennöksiä, joita tuttaviensa keskuuteen levittämällä varmistuu niiden kulkeutumisesta maan rajojen ulkopuolelle.

HS 9.3.1972

Paula Talasjärvi: Sensurointi-intoilua Ivan Denisovitshista

Se (elokuva) on nyt kahdessa sensuuriasteessa äänestetty meillä esityskieltoon. Elokuva näytettiin tällä viikolla kriitikoille Helsingissä ja sen maahantuoja Finnkino Oy valittaa toimitusjohtaja Jörn Donnerin sanojen mukaan päätöksestä vielä ylimpään portaaseen.

Meillä eri tahoilta maahan tuotetuissa keskitys- ja vankileirikuvauksissa on ollut vaikka miten paljon myös eri maiden vallassaolijoihin kohdistettua syytettä tai herjaa. Tässä (elokuvassa Ivan Denisovitshin päivä) on nimenomaan väistetty kaikki sellainen jo siitäkin syytä, että kuvauksen tavoite – kuten edellisessä pyrittiin viittaamaan – on aivan eri tasolla.

”Hyvällä tahdolla” voidaan tietystä tehdä mm. kärpäsestä härkänen, miksei myös maalata piruja seinille.

HS 29.12.1973

Solzhenitsyn julkaisi uuden vankileirikirjan

Nobel-kirjailija Aleksanr Solzhenitsyn julkaisi perjantaina Pariisissa uuden kirjan, jossa hän väittää, että viranomaiset jotka pitivät yllä Stalinin vankileirejä, pitäisi saattaa samanlaisen oikeuden eteen kuin natsien sotarikolliset.

Solzhenitsynin dramaattinen vetoomus sisältyy kirjaan Vankileirien saaristo (venäjäksi Arhipelag Gulag).

Kirjailija Solzhenitsyn sanoi Neuvostoliiton salaisen poliisin KGB:n takavarikoineen kirjan käsikirjoituksen elokuussa. Kirjan julkaisseen pariisilaisen kustantamon edustajan mukaan sen julkaiseminen saattaa aiheuttaa Solzneitynille vakavia vaikeuksia.

”Neljännesmiljoona sotarikollista?”

kirjailija kysyy: Miksi Saksa pystyi sodan jälkeen tuomitsemaan sotarikollisensa kun Neuvostoliitolle ei anneta vastaavaa tilaisuutta? Länsi-Saksassa tuomittiin vuoteen 1966 mennessä 86 000 natsien sotarikollista. Suhteellisesti laskien meidän maassame tuo luku vastaisi neljännesmiljoonaa”.

Selittäessään jo vuonna 1958 aloitetun kirjan julkaisemista Solzhenitsyn kirjoittaa: ”Pidättelin tämän kirjan julkaisemista vuosia, koska vastuuni eläville oli tärkeämpi kuin vastuuni kuolleille. Mutta nyt kun valtion turvallisuuselin (KGB) on saanut kirjan haltuunsa minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin julkaista se”.

YMCA-kustantamo kuvaa kirjaa vavisuttavaksi kokemukseksi. Solzhenitsyn itse sanoo sitä ”solidaariuden monumentiksi kaikkia vuosien 1918 ja 1958 välillä kuolelleita marttyyreitä kohtaan”.

”Syylliset tulisi saattaa oikeuden eteen ja pakottaa heidän tunnustamaan: `Myönnän, olin teloittaja ja rikollinen`. Muuten nuoret ihmiset saattavat uskoa että rikollisuus maassa ja rankaisematta ja ansaitsee hyvinvoinnin”.

HS. 8.3.1974

Tapaus Solzhenitsyn – Ruotsissa arvostelua Tammen ratkaisusta

Arbetetin mielestä Suomessa esiintyvän itsesensuuri ei voi pitemmällä tähtäyksellä olla eduksi Suomen ja Neuvostoliiton suhteille ja laajemmassa mielessä koko Pohjolalle. Asian johdosta on Ruotsissa julkaistu puolenkymmentä jälkiartikkelia, joissa päätöstä pidetään valitettavana osoituksena Suomen arkaluontoisesta asemasta toisen supervallan, Neuvostoliiton naapurina.

Arbetet kysyykin asian johdosta: ”Jos yksi 70-luvun keskustelluimmista ja huomattavimmista kirjoista ei ole yleisen mielenkiinnon alainen eikä yleisen edun mukainen voidaan kysyä mikä sitten on”. ”Suomalainen itsesensuuri on iskenyt jälleen”, lehti toteaa ja huomauttaa: ”Tämän toiminnan seuraaminen on viime vuosina käynyt yhä epämiellyttävämmäksi”.

”Yrittäessään puuhakkaan innokkaasti olla häiritsemättä alati ”ylistetty yksinkertainen” erikoissuhdetta Neuvostoliittoon suomalaiset filmiyhtiöt, toimittajat ja kustantajat pysäyttävät töitä, jotka ovat itsestään selvä osa kulttuuridepattia muun maailman demokraattisissa kansakunnissa”, kirjoittaa Arbetet. ”Eikä Suomen itsenäisyys ja demokratia hyödy jostain sisäisestä kilpailusta kuka kykenee olemaan kaikkein matelevin venäläisten edessä”.

HS 10.4.1974

Karjalainen: Hallitus ei puuttunut Gulagiin

”Kukaan hallituksen jäsen ei ole puuttunut Aleksandr Solzhenitsynin teoksen ”Archipelag Gulag” (Vankileirien saaristo) julkaisemiseen Suomessa millään tavoin. Tämä ilmenee ulkoministeri Ahti Karjalaisen (k) vastauksesta kirjalliseen eduskuntakyselyyn. Hallitus ei liioin ole Karjalaisen mukaan ottanut minkäänlaista kantaa tähän kysymykseen. ”Mahdollisten spekulaatioiden varalta tulkoon myös todetuksi, että minkään ulkovallan taholta ei ole pienimmässäkään määrin kajottu asiaan.” todetaan Karjalaisen vastauksessa edelleen.

HS 3.5.1974

Turun kirjasto tutkii Solzhenitsynin kirjan lainakelpoisuuden

Turun kirjastolautakunta tutkii Alexander Solzhenitsynin teoksen ”Vankileirien saaristo” ja päättää sen jälkeen, voidaanko kirjaa pitää lainattavana. Asia päätettiin viedä kirjastolautakunnan ratkaistavaksi kirjastonjohtaja Kirsti Saksan mukaan siksi ”koska Solzhenitsynin kirja on herättänyt niin paljon kielteistä huomiota”.

Turkulainen tavaratalo Centrum lopetti juuri hiljakkoin ruotsinkielisen laitoksen myynnin siitä syntyneen kohun vuoksi. Kirjastonjohtaja Saksa katsoo kirjan herättäneen juuri Turussa paljon huomiota ”koska täällä on Neuvostoliiton pääkonsulaatti ja lisäksi Turun ja Leningradin suhteet ovat erinomaiset”.

Saksan mielestä ei näitä suhteita kannata pistää vaakalaudalle yhden kirjan vuoksi. Yksi mahdollisuus Saksan mukaan voisikin olla, että kirjaa pidettäisiin esim. yksi kappale säilytettäväksi tuleville sukupuolville jonkinlaisessa tutkimustarkoituksessa. Vastaavanlaista menettelyä ei Turun kaupunginkirjastossa ole koskaan aikaisemmin noudatettu minkään kirjan suhteen.

HS 28.7.1974

Esa Adrian: Solzhenitsyn ja historia

Aleksandr Solzhenitsynin Vankileirien saaristo, Arhipelag Gulagin ykkösvolyymin suomennos ilmestyy alkusyksystä ruotsalaisen Wahlström & Widstrand-kustantamon julkaisemana ja Norjassa painettuna teoksena, joka siis sisältää kirjailijan laajan GULAG-sarjan kaksi ensimmäistä osaa.

Solzhenitsynin teos olisi pitänyt julkaista Suomessa tavanomaisessa järjestyksessä, tapaukseen liittyneet sensuroimishengen purkaukset ovat olleet paha psykologinen virhe ja todella valitettava onnettomuus.

HS 15.10.1979

Ruotsin tv:n lähetys katkaistiin Ahvenanmaalla – Esitetty filmi kielletty Suomessa

Suomen viranomaiset katkaisivat Ruotsin television lähetyksen Ahvenanmaalle, kun tv esitti lauantai-iltana elokuvaa ”Päivä Ivan Denisovitshin elämässä. Elokuvan esittämisen Suomessa kielsivät sekä elokuvatarkastamo että elokuvalautakunta 1972 ja lopullisesti korkein hallintaoikeus.

Elokuvan kerrottiin saattavan vaarantaa maamme suhteita ulkovaltoihin. ”Emme lähettäneet filmiä, koska se on Suomessa kielletty”, sanoi Ylen Maarianhaminan ohjelmapäällikkö Helge Sölgén. Elokuva on esitetty Ruotsin tv:ssä kolmasti, ensi kerran jo 1972. Linkkiyhteys Ahvenanmaalle on jokaisella esityskerralla katkaistu.

IS 10.10.1979

Aalto, Väyrynen ja Sundqvist Ruotsissa - Kielletty filmi varasti pääosan

Ulkoministeri Paavo Väyrynen (kesk) joutui neljästi vakuuttamaan, että hän oli lukenut Ahvenanmaan tapahtumista vain lehdistä. Tukea Väyrynen sai näkemyksilleen teollisuusministeri Ulf Sundqvistiltä (sd).

IS 30.9.1991

Kekkonen juoksutti demareita vastustamassa Solzhenitsynin kirjaa

Fredriksson ja Sorsa välittivät Kekkosen ja Neuvostoliiton viestit Tammelle

Kalevi Sorsan viestit Tammelle Aleksandr Solzhenitsynin Vankileirien saaristo-kirjasta 1974 tulivat presidentti Urho Kekkoselta, joka oli saanut ne Neuvostoliiton johdolta. Sorsa pyysi kustantajaa vaikenemaan kirjan merkeissä pidetystä tapaamisesta. Asian paljastaa Tammen entinen toimitusjohtaja, jonka mukaan sosiaaliministeri Ahti Fredriksson (sd) välitti jo 1972 eteenpäin viestejä Solzhenitsynin ”neuvostovastaisuudesta”.

Tammen johtokuntaa oli Hellemannin mukaan arveluttanut Vankileirien saariston taloudellisen riskin lisäksi Tammen taustavoimien, kuten Hakan ja OTK:n idänkaupan vaikeuttaminen. Hellemannin mukaan ”näihin neuvotteluihin ei haluttu häiriötä yhden kirjan takia”. Hellemann laitettiin tiedustelemaan, salliiko Suomen ulkopolitiikka rajuksi dokumentiksi neuvosto-oloista tiedetyn kirjan julkaisemisen.

Ulkoministeriön virkamiehet selittivät Hellemannille rauhanjärjestöjen, SN-seuran ja Tampereen yliopiston opiskelijoiden vetoomuksien jättää kirja julkaisematta olevan ”normaalia peliä, jossa suurvalta painostaa pienempää, ja mitä enemmän pieni antaa periksi sen kovemmaksi painostus kasvaa”.

”Keskusteluamme ei koskaan käyty”

- Muista sitten, että tätä keskustelua ei ole koskaan käyty, Sorsa sanoi Hellemannin mukaan sanatarkasti keskustelun päätteeksi.

Kansainvälinen kohu suomettumisesta roihahti.

- Hellemann korostaa, ettei Sorsa kieltänyt kirjan julkaisemista: ”Takana oli järjestelmä. Kekkosen ajan ojennusinstituutio toimi ilman uhkauksi ja kieltojakin”.

Vuoden 1974 joulukuussa Solzhenitsyn otti vastaan hänelle 1970 myönnetyn Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Moskova piti palkinnonjakoa imperialistisena ja neuvostovastaisena propagandana”.

HS 4.8.1988

Jukka Petäjä: Törmäys Suomen itsesensuuriin

Ongelmat alkoivat helmikuussa 1972, jolloin valtion elokuvatarkastamo kielsi Solzhenitsynin romaaniin Ivan Denisovitschin päivä perustuvan elokuvan esittämisen Suomessa. Elokuvan katsottiin voivan vaarantaa maamme suhteita Neuvostoliittoon. Kaksi viikkoa myöhemmin valtion elokuvalautakunta käsitteli esityskiellosta tehtyä valitusta, jonka hylkäsi äänin 5-4. Viimeinen taisto asiasta käytiin kolme kuukautta myöhemmin, jolloin korkein hallinto-oikeus sai käsitellyksi päätöksestä tehdyn valituksen. KHO katsoi, ettei ollut mitään syytä kumota elokuvatarkastamon ja elokuvalautakunnan päätöstä. Casper Wreden ohjaama ja maailmankuulun Sven Nykvistin kuvaama elokuva nähtiin muissa Pohjoismaissa.

Seuraava taisto käytiin kirjallisilla areenoilla kaksi vuotta myöhemmin. Aleksandr Solzhenitsynin suomalainen kustantaja Tammi päätti olla neuvostojärjestelmää ja kommunistisen puolueen moraalia kritisoivaa kirjaa Vankileirien saaristo. Tammen johtokunta perusteli päätöstään toteamalla, ettei kirjan julkaiseminen ollut yleisen edun mukaista.

Tiedotusvälineet pitivät päätöstä poliittisena ja pelkäsivät sen antavan lisä pontta suomettumispuheille.

Hallitus ei ottanut asiaan kantaa.

HS 11.9.1991

Boris Smoll: Solzhenitsyn löysi työrauhan Virosta

Vapauduttuaan karkotuksesta 1960-luvun alussa hän (Solzhenitsyn) lähti pian Viroon keräämään vankitovereiltaan muistelmia Vankileirien saaristoa varten. Solzhenitsyn piti Viron siisteydestä ja järjestyksestä, hiljaisuudesta ja maukkaasta maalaisruoasta. Sudet (Heli ja Arnold Susi) järjestivät Solzhenitsynille rauhallisen työtilan etelävirolaisesta maatalosta, jossa he olivat asuneet Siperiasta palattuaan. Solzhenitsyn mieltyi paikkaan, asui siellä talvet 1965-1966 ja 1966-1967 ja kirjoitti Vankileirien saariston.

Salaisia muonitusretkiä

Solzhenitsyn pyrki elämään Virossa mahdollisimman huomaamattomasti. Tekeillä oleva kirja oli vaarallinen niin hallitukselle kuin tekijälleen. Sudet kertoivat naapurille, jolta Solzhenitsyn sai maitonsa, että hän oli väitöskirjaansa valmisteleva tutkija, jota ei saanut häiritä. Kaupassa käydessään Solzhenitsyn puhui viroa.

Heli Susi (vei Solzhenitsynille ruokaa) : ”Paluumatkalla toin viikossa syntyneet käsikirjoitusliuskat, jotta ainakin yksi kirjan kopio olisi säilynyt, jos olisi tullut tarkastus. Ruoanvientiretkistä tiesivät vain isäni ja veljeni. Kukaan ei aavistanutkaan, että virolaiskylässä kirjoitetaan kirjaa, jonka oli määrä tuhota maailman suurin valtio”.

HS 26.9.1991

Erkki Vettenniemi: Lisää Solzhenitsynia suomeksi

Vankileirien saaristosta olisi otettava uusi painos, ainakin taskukirjana, ehdottaa Erkki Vettenniemi.

Keskustelu Aleksandr Solzhenitsynin teosten vastaanotosta Suomessa on vihdoinkin siirtynyt reaaliaikaan. Tarpeeksi kauan ehdittiin selvitellä sitä, kuka välitti ja kenen pyynnöstä Vankileirien saariston julkaisemisen estäneet terveiset Tammelle.

On vaarassa käydä niin, että Venäjän henkiseksi johtajaksi piakkoin palaava kirjailija jää meillä tuntemattomaksi ”menneisyyden jäänteeksi”, kuten häntä tavattiin nimittää. Klingen (Matti Klinge, HS 11.9.1991) arvelut Vankileirien saariston huonosta menekistä Suomessa ovat puolestaan harhaanjohtajia. Teossarjan kohdalla ei kysyntä koskaan vastannut tarjontaa, sillä kustantajien (Wahlström & Widstrand ja Kustannuspiste Oy) ottamat ainoat painokset olivat jokseenkin pieniä. Nopeasti loppuunmyyty Vankileirien saaristo onkin pitkään ollut antikvarinen harvinaisuus. Lisäksi se löytyy useista kirjastoista vain varastosta, joko varovaisuussyistä tehdyn päätöksen vuoksi tai siksi, että avokokoelmien kappaleet on luettu puhki.

Vankileirien saariston asema modernina klassikkona tunnustettiin muissa länsimaissa jo sen ilmestyessä.

Olisi suotavaa, että Tammi hankkisi oikeudet Vankileirien saariston suomennokseen ja julkaisisi sen edes pokkarina – asiaankuuluvin esipuhein varustettuna. Samalla se olisi kustantajalta anteeksipyyntö kirjialijalle ja kaikille muillekin vankileirien saariston kävijöille. Itse teossarjahan on edelleen relevantti yksilönvapauden ja ihmisarvon puolustuspuhe.

HS 18.9.1992

Vankileirien saaristo tuli suomeksi Evan avulla

Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva edisti 1970-luvun puolivälissä Aleksandr Solzhenitsynin Vankileirien saaristo -teoksen suomennoksen julkaisemista. Se auttoin pientä tamperelaista Kustannuspistettä pankkilainan hankkimisessä sekä hoitamalla yhteyksiä Solzhenitsynin sveitsiläiseen edustajaan. ”Yritimme vähän pelastaa Suomen mainetta, joka oli tahraantunut tämän asian vuoksi. Tieto kirjan hyllyttämisestä ylitti uutiskynnyksen kaikkialla maailmassa”, Evan entinen toimitusjohtaja Max Jakobson sanoi.

« Takaisin etusivulle