GULAG - Vankileirien saaristo

Aleksandr Solženitsyn

Kirjallisuuden Nobel 1970

Kirja, joka sai Neuvostoliiton vapisemaan.

« Takaisin etusivulle

Gulagin naapurissa

Neuvostoleirien historiaa suomalaisittain

Kun punaisten hallinto Helsingissä luhistui huhtikuussa 1918, Otto Itkonen pakeni tuhansien muiden kapinallisten tavoin Neuvosto-Venäjälle. Siellä hän kohtasi toisen sodan – Suomessa koettua pidemmän, verisemmän ja vaikutuksiltaan verrattomasti tuhoisamman. Seuraavat kaksi vuotta Itkonen liikkui Vienanmeren ja Muurmannin seuduilla. Sotaan osallistui myös ulkovaltoja, kuten englantilaisia joukkoja, joiden kanssa Itkonen seilasi elokuussa 1918 Vienanmeren yli. Seuraava lainaus on hänen kirjastaan Maanpakolaisen muistelmia:

Laivamme poikkesi menomatkalla myös Solovetskin kuuluisassa luostarissa, minkä kirkossa munkit tervehtivät sekä siunasivat meitä pelastajinaan bolsevikkien vallanalaisuudesta. [...] Satamalahden rannoilla sekä luostarisaaren sisällä olevilla pihoilla käyskenteli tuhansittain tavattoman lihavia ja kesyjä naurulokkeja [...]. Nämä lintuparvet, luostarin ikivanhat juhlalliset rakennukset ja hopeapartaisten munkkien hartaan arvokas käyttäytyminen kuvastivat ihmeellisen sopusointuisesti paikan rauhallisuutta, jota melskeiset ajat eivät vielä olleet järkyttäneet.

Murmanskissa Itkonen oleskeli sekä valkoisen että punaisen armeijakunnan alaisuudessa. Kun punaiset saapuivat kaupunkiin maaliskuussa 1920, Itkonen vangittiin yhteistyöstä vihollisen kanssa epäiltynä, ja kohta hän jo sai sellitoverikseen kuolemaantuomitun valkoisen armeijan upseerin nimeltä Onegin. Tämä kertoi Itkoselle olleensa Solovetskissa ”säilytettävänä” lukuisten muiden valkoisten tavoin. Munkit olivat niin ikään eläneet vartion alla – kunnes bolshevikit päättivät anastaa luostarin aarteineen itselleen.

Luostarin johtajat teljettiin nyt [Vienan] Kemin vankiloihin ja 600 munkkia vietiin viipymättä Puolan sotarintamien tulilinjoille sekä Oneginille annettiin edellä mainitsemani kuolemantuomio tribunaalissa. Solovetskin kuuluisan ja mahtavan luostarin vuosisataistaru oli siten kädenkäänteessä lopussa.

Itkosen omasta vierailusta Solovetskiin ei ollut vielä kulunut kahta vuotta. Pyhiinvaeltajien sijasta luostarisaarelle alkoi rantautua ihmisiä, jotka oli tarkoitus eristää ulkomaailmasta ja joiden fyysistä tuhoutumista ei pidetty ongelmana. Vankileirien saaristo oli valmis syntymään.

Valkea meri, punainen tyrmä

Solovetskin saariryhmä – luostarin tavoin leiri levittäytyi kuudelle saarelle – oli bolshevikkien näkökulmasta täydellinen miljöö vankileirille. Se sijaitsi kaukana pohjoisessa, meri teki paot miltei mahdottomiksi, ja arktinen talvi eristi saaret puoleksi vuodeksi mantereesta.

Neuvostoleirejä oli ollut jo ennen Solovetskia. Virallisissa dokumenteissa puhuttiin ”keskitysleireistä”, joihin siis kirjaimellisesti keskitettiin bolshevikkien kannalta epäilyttävää väestönosaa. Varhaisimmat leirit pystytettiin vuonna 1918; niitä tarvittiin, koska keisarilliselta Venäjältä peritty vankilajärjestelmä ei alkuunkaan tyydyttänyt bolshevikkien tarpeita. Sisällissota tuotti kymmeniä tuhansia vankeja, kuten sotilaita, talonpoikia, kirkonmiehiä, intellektuelleja, porvareita ja sosialisteja. Tsaarinvallan kaatumista seurannut sekasorto oli mahdollistanut vallankaappauksen, ja kun bolshevikit pitivät kiinni yhden puolueen diktatuurista, laajamittaisia pakkotoimia ei voinut lykätä.

Ensimmäiset keskitysleirit olivat väliaikaisia ratkaisuja, usein entisiä luostareita. Kurin taso vaihteli, mutta enimmäkseen vangit saivat olla omissa oloissaan ja pakeneminen oli suhteellisen helppoa. Vankiloissa olosuhteet saattoivat olla tukalammat kuin leireillä: tyrmät olivat kammottavan täynnä, kuten Moskovan Butyrka syksyllä 1918, jolloin bolshevikit lanseerasivat ”punaisen terrorin”. Sysäyksen sille antoi Leniniin kohdistunut murhayritys. Oheinen kuvaus tuosta periodista tulee Heikki Välisalmen, Butyrkan suomalaisen vangin muistelmista:

Tuloiltana jo näin mieltäjärkyttävän näyn. Kaksi humalaista miestä tunkeutui revolverit kädessä koppiin ja aivan vierestäni hävisi mies vähin puhein, ei edes nimeä kysytty. Hän ei enää palannut. [...] Jännitys laukesi aina vieraitten käytyä. Puheen sorina kävi vilkkaampana kuin koskaan päivälläkään. Kuinka vähällä sentään epävarmuudessa elävän ihmisen mieli voi olla hyvitetty?

Sisällissodan jälkeen voittajilla oli käytössään suuri pohjoinen. Tuhansille vangeille tarkoitettuja leirejä pystytettiin etenkin Arkangelin läheisyyteen; julmin niistä oli Holmogori, tosiasiallinen kuolemanleiri, jonka toiminta loppui joukkoteloituksiin 1922. Henkiin jätetyt siirrettiin Solovetskiin, josta alkoi vankileirien uusi aika. Bolshevikit eivät suinkaan itse keksineet ajatusta aidata ihmisiä piikkilangan taakse, mutta he olivat ensimmäiset, jotka yhdistivät siihen systemaattisen pakkotyön.

Tarkkaan ottaen kaikki ”vapautensa menettäneet ja työkykyiset” oli velvoitettu uurastamaan jo vuonna 1918 annetulla määräyksellä. Sitä ukaasia ei kuitenkaan sovellettu laajassa mittakaavassa kymmeneen vuoteen. Aina 1930-luvulle asti neuvostojohto kiisteli keskenään vankien kohtalosta: osa leireistä oli oikeusasiain tai sitten sisäasiain kansankomissariaatin alaisuudessa, ja lopuista vastasi salainen poliisi (ensin Tsheka, välillä GPU, sen jälkeen OGPU, NKGB, MGB ja viimein KGB).

Oikeusviranomaiset olivat taipuvaisia rakentavaan ajatteluun. Rikollisuutta pidettiin kapitalismin jäänteenä, joka poistuisi sosialismin edetessä ja yksityisomistuksen hävitessä. Tuotantovälineiden sosialisointi tekisi rikokset tarpeettomiksi, joten sitä odotellessa sopi kasvattaa vankeja, antaa hairahtuneille sieluille tilaisuus tehdä parannus. Turvallisuuspalvelun parissa kriminaalipoliittinen ajattelu oli suoraviivaisempaa: vangit olivat rikollisia, ja rikolliset täytyi eristää ja tarvittaessa tappaa. Vankileirijärjestelmän kehittäminen liikkui siten idealismin ja kyynisyyden välimaastossa. Tätä vaihetta tutkinut Michael Jakobson painottaa, kuinka tärkeää on huomata, että kuolemanleireille johtava tie voi olla kivetty näennäisen vilpittömillä aikomuksilla.

Vankityövoiman käyttö liittyy juuri näihin keskusteluihin. Oikeusasiain komissariaatin ja salaisen poliisin leirien välillä vallitsi kilpailutilanne, sillä kumpikin taho pyrki todistamaan omien rankaisulaitostensa tuovan valtiolle suurimman taloudellisen hyödyn. Solovetskissa leirivankeja ryhdyttiin 1920-luvulla käyttämään maa- ja metsätöissä paitsi saarilla myös mantereen puolella. Käytäntö ei kuitenkaan ollut yhdenmukainen, kuten voidaan lukea Boris Cederholmin todistuksesta Punainen painajainen. Cederholm virui saarilla kesällä 1925, ja hänen muistelmansa ovat kansainvälisestikin katsoen arvokas dokumentti Solovetskin murrosvaiheesta.

Muuan keino, jonka avulla viranomaiset säästivät kustannuksia, oli vankien sijoittaminen leirihallinnon palvelukseen, myös vartijoiksi. Nämä vangit olivat rikollisia, eivät siis poliittisista syistä tuomittuja, ja tässäkin suhteessa Solovetsk viitoitti tulevaa kehitystä. Lukuisten vartijoiden osoittama sadismi vertautuu natsileirien raakuuksiin: molemmissa järjestelemissä vartijoille oli vakuuteltu, että poliittisilla vangeilla (tai vastaavasti juutalaisilla) ei ollut ihmisarvoa. Lisäksi rikosvangit halusivat turvata luottamustehtävien mukana tulevat etuoikeudet kohtelemalla muita vankeja mahdollisimman ankarasti.

Solovetskiin saapuville tehtiin heti selväksi, että ”neuvostovaltaan” ei niillä saarilla tointanut vedota: siellä oli voimassa ”Solovetskin valta”. Käytännössä se merkitsi laittomuuden tilaa, silkkaa mielivaltaa, jota kuvataan Vankileirien saariston kolmannen osan alkuluvuissa. Solzhenitsyn puhuu ”Solovetskin syöpäkasvaimesta”, joka lähetti etäispesäkkeitä ensin Karjalaan, sitten valtakunnan kaukaisimpiin nurkkauksiin asti. Näin syntyi vankileirien verkosto, maanlaajuinen ”saaristo”, jonne junakuljetukset syöttivät alati lisää pakkotyöläisiä.

Leirivankien määrä laskettiin sadoissa tuhansissa 1920-luvun loppuun tultaessa. Vuonna 1928 alkoi sitten Neuvostoliiton teollistaminen ja sitä seuraavana vuonna maatalouden kollektivisointi. Niitä molempia ohjasi pakon periaate, sillä ensimmäisen viisivuotissuunnitelman rakennushankkeita toteutettiin vankityövoimalla, jonka määrän kollektivisointia saatelleet karkotukset moninkertaistivat. Miljoonia talonpoikia – heidän joukossaan tuhansia inkeriläisiä – kyyditettiin kotiseuduiltaan sosialismia rakentamaan ”erikoissiirtolaisina”, asiallisesti ottaen vankeina. Inkeriläistodistusten ansiosta pakkokollektivisoinnin kauhut opittiin tuntemaan Suomessa välittömästi, ja 1990-luvun vaihteesta alkaen on Inkerin tuhosta ilmestynyt materiaalia enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Kun ensimmäinen vankierä saapui Kolymajoen mukaan nimetylle seudulle 1932, leiriverkosto oli saavuttanut kulminaatiopisteen kahdessakin mielessä. Kolyman kaivosten myötä vankileirit levisivät Siperian perukoille, sinne missä vankilaulun sanoin oli ”kaksitoista kuukautta talvea ja loput kesää” – ja samalla neuvostoleirit saivat oman Auschwitzinsa. Kolyman yhteydessä puhutaan sadoista tuhansista uhreista. Useiden todistusten ja tutkimusten mukaan vankien tuhoutuminen ikiroudan alueella oli tarkoituksellista. Orjatyöstä otettiin irti välitön hyöty, minkä jälkeen vankien annettiin kuolla kylmään, nälkään ja tauteihin. Varlam Shalamovin klassikkoteos Kolyman kertomuksia on paikoitellen puistattavaa luettavaa; sen rinnalla inkerinsuomalaisen Oskar Himiläisen kokemukset Kolymasta ovat kuin toiselta planeetalta.

Kuinka reaalisosialismia rakennettiin

Vuoteen 1934 mennessä kyynisyys nujersi vähäisenkin idealismin, mitä vielä oli jäljellä. Kaikki vankileirit keskitettiin NKVD:n eli sisäasiain kansankomissariaatin käsiin. Sen alaisuudessa toimi ”leirien päähallinto”, Glavnoje upravlenije lagerei, lyhennettynä Gulag, millä nimellä koko leirisysteemi opittiin tuntemaan.

Gulagin suuruuden aikaa kesti kaksi vuosikymmentä. Pakkotyön avulla rakennettiin kanavia, tehtaita, voimaloita, siltoja, teitä ja kokonaisia kaupunkeja. Vangit raatoivat metsissä, pelloilla ja kaivoksissa. Solzhenitsyn yritti laatia kattavan luettelon vankityövoiman hyödyntämisen tavoista, mutta huomasi tehtävän mahdottomaksi. Helpompi on todeta ne tuotannonalat, joihin Gulag ei osallistunut: makkaraa ja konditoriatuotteita ei vangeilla koskaan valmistettu.

Monista arktisen alueen leireistä (niitä oli Novaja Zemljan tapaisilla saarilla) ei jäänyt todisteita eikä todistajia. Viitisensataa leiriä on silti kyetty nimeämään, mutta niiden joukossa on erityyppisiä yksikköjä: toisaalta salaisia tutkimuslaitoksia suurkaupungeissa, ja toisaalta suunnattomia leirikomplekseja, jotka koostuivat kymmenistä alaleireistä. Jokainen niistä oli kytketty sosialistiseen suunnitelmatalouteen. Pienimmälläkin leiriyksiköllä oli tuotantotavoitteensa, joka pyrittiin saavuttamaan riuskasti ja minimaalisin kustannuksin. Vankityöläiset taas olivat orjan asemassa, joten heillä ei ollut halua eikä edes voimia ahkerointiin. Tämä piirre luonnollisesti tuotti massiivista huijausta. Sama mekanismi erottui siviilitaloudessakin: suunnitelma toteutui paperilla, minkä jälkeen Moskova jakoi kiitosta fiktiivisistä saavutuksista. Silkka huijaus eli työsuoritusten väärä raportointi tunnettiin nimellä tuhta, ja sen ympärille rakentuneesta keskinäisten palvelusten kulttuurista käytettiin nimitystä blat.

Vankileireistä on perusteltua puhua Neuvostoliiton mikrokosmoksena. Pieni vyöhyke viittaa tällöin Gulagiin, varsinaiseen leirivyöhykkeeseen, kun taas isolla vyöhykkeellä tarkoitetaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa. Ison vyöhykkeen omituisuudet ja laittomuudet ilmenivät pienellä vyöhykkeellä kärjistyneesti: kuri oli kovempaa, puutteet yleisempiä ja tuhta järjestelmällisempää kuin siviilielämässä. Parakkisosialismin toteuttajille vankileiri toimi jättiläismäisenä laboratoriona. Oliko mahdollista saada ihmiset elämään teorian mukaan, ilman itsenäistä ajattelua, jatkuvan valvonnan alla?

Neuvostoleirien ilkeimpiä piirteitä oli ruoka-annoksen sitominen työsuoritukseen. Jokaiselle työtehtävälle oli määritelty normi, joka oli sama kuin vapailla työläisillä, ja vain normin saavuttaneet vangit saivat täyden ruokasatsin. Sekin oli niissä oloissa riittämätön. Käytäntö johti paitsi nälkäkierteeseen myös petkutuksen eeppiseen leviämiseen. Unto Parvilahden Berijan tarhat on kotimaisen leirikirjallisuuden tunnetuimpia edustajia, ja näin siinä esitellään normityön luonnetta: ”Lumenluonti hinnoiteltiin kuutiometreissä ottaen huomioon kuinka kauaksi lumi oli heitettävä tieltä, toisin sanoen, menikö se tarpeeksi etäälle yhdellä heitolla, sekä minkälaista se oli. Lunta oli normikirjoissa monia eri luokkia: oli löysää kevyttä lunta, kiinteää hankilunta, jäätynyttä suojalunta jne.” Tästä kaikesta avautui rajattomia mahdollisuuksia normin manipulointiin. Jos lunta lapioiva vanki oli väleissä työraportin Iaatijan tai muun ylemmän tahon kanssa, hän saattoi saada ”täyden lautasen” suuremmin hikoilematta.

Samalla vankitoveri sortui vieressä. Neuvostoleirien kohdalla – tämä huomautus pätee myös natsien leireihin – tuleekin varoa helppoja yleistyksiä. Kurinpito ja vankien kuolleisuus vaihteli ajan ja paikan mukaan. Aivan oleellista merkitystä oli myös sillä, joutuiko vanki ”yleisiin töihin” (kuten kirveen tai hakun varteen) vai saiko hän työtehtäviä leirivyöhykkeeltä (kuten sairaalasta tai varastosta). Lisäksi on muistettava suuren ja pienen vyöhykkeen välisen eron suhteellisuus. Neuvostovapaudessa monet elivät pidätysuhan alla, ja erityisesti kolhoosielämän kurjuus saattoi vertautua leiriolosuhteisiin. Norjansuomalainen Osvald Harju lainaa muistelmakirjassaan Kyynelten tie tapaamaansa neuvostotyöläistä:

– Kiitä luojaasi siitä, että saat istua vankileirissä, hän sanoi. – Siellä tiedät, että kun nouset varhain aamulla, saat 700 gramman leipäannoksesi, mikä on enemmän kuin meikäläisen vapaan työntekijän. Me emme työhön lähtiessämme tiedä, onko perheellä tarpeeksi ruokaa kotona. Emmekä tiedä, onko perhe kotona kun palaamme työstä, vai onko NKVD käynyt sen noutamassa.

Tuon lainauksen rinnalle olisi ehdottomasti tuotava tasapainottava näkemys Gulagin todellisuudesta. Siihen tarkoitukseen soveltuisi Boris Björkelundin muistelmien Stalinille menetetyt vuoteni luku rangaistusleiristä tai kovennetun kurin ”erikoisleiristä”, jollaisia oli sotavuosina perustettu yksinomaan poliittisia vankeja varten.

Stalin kuoli maaliskuussa 1953. Kapinaliike levisi ympäri leirisaaristoa, joten viranomaisten oli välttämättä ryhdyttävä uudistuksiin. Armahdukset koskivat ensin lähinnä rikosvankeja; poliittisia vankeja päästettiin laajoin joukoin vapauteen vuosikymmenen jälkipuoliskolla. Vapauttamiset ulottuivat myös ulkomaalaisiin. Suurin yksittäinen erä Gulagin suomalaisia vankeja (kaikkiaan 61) palasi kotimaahan helmikuussa 1954, heidän joukossaan Tauno Flinkman, Hilma Kilkkinen ja Niko Multakari, jotka kaikki julkaisivat kokemuksistaan muistelmateokset.

Asia erikseen on se, että kommunistit tunnustivat poliittisten vankien olemassaolon ainoastaan valtakautensa alussa sekä aivan viime vuosina. Vuonna 1926 laaditun ja pienin muutoksin vuoteen 1961 käytössä olleen Venäjän neuvostotasavallan rikoslain pykälä 58 sisälsi neljätoista kohtaa, joissa oli kyse ”valtiollisista rikoksista”. Jopa ”vastavallankumouksellisten rikosten” ilmiannon laiminlyönti oli kriminalisoitu. Syytteiden, kuulustelujen, tuomioiden sekä jatkotuomioiden oikullisuus käyvät ilmi vaikkapa Vankileirien saaristoa selaamalla. Jotkut vangit eivät koskaan tulleet tietämään, mihin heidän väitettiin syyllistyneen tai miten pitkä heidän tuomionsa oikein oli.

Vain pieni vähemmistö pykälän 58 vangeista suhtautui neuvostovaltaan aktiivisen kielteisesti, eikä neuvostojohdon puhe poliittisista vangeista ”kansanvihollisina” mennyt läheskään aina läpi. Aino Kuusinen vangittiin toistamiseen 1949. ”Ainoan ikkunan ääressä istui ruskeaihoinen nuori nainen”, hän muistelee muuatta sellikohtaamista. ”Me tervehdimme ja hän kysyi miksi minut oli vangittu. Kun vastasin, ettei minulla ollut aavistustakaan, hän sanoi varmasti: ’Sittenhän te olettekin poliittinen vanki.’” Rajaloikkarit taas tuomittiin tavallisesti vakoilijoina, ja jos näin ei käynyt, syyte tuli luvattomasta rajanylityksestä, jolloin tuomio määräytyi muun kuin poliittisen pykälän perusteella. Neuvosto-oikeuden mielivaltaisuuden tähden heihinkin sopii suhtautua poliittisina vankeina.

Stalinin jälkeen tapahtuneen Gulagin alasajon yhteydessä voisi olla aiheellista muistella Jacques Rossin toteamusta. Ranskalaissyntyinen Rossi vietti neuvostovankeudessa tai -karkotuksessa 24 vuotta, minkä jälkeen hän kokosi todellisen leiriensyklopedian, ”Gulagin käsikirjan”. Pakkotyöjärjestelmä oli täyttänyt sille asetetut tehtävät 1950-luvulle tultaessa, Rossi kirjoittaa. Väestö oli alistettu vainojen ja terrorin avulla, ja samalla vangit olivat rakentaneet Neuvostoliiton. Koska ”sosialismin työmaat” oli saatettu loppuun, miljoonien vankien ylläpidosta oli tullut poliittinen ja taloudellinen taakka, ja niin leiriverkostoa leikattiin. Vankileirejä joka tapauksessa säilyi ja niissä pidettiin poliittisten syiden nojalla tuomittuja ihmisiä 1990-luvun vaihteeseen asti. Vartiotornit, parakit ja piikkilanka-aitaus pysyivät neuvostohallinnon tunnusmerkkeinä kommunistien koko valtakauden ajan.

Entä mitä voidaan sanoa vankien määrästä? Kysymys on kiistanalainen, kaikkiin arkistoihin eivät tutkijat ole päässeet tutustumaan, eikä lopullinen totuus taida siltä suunnalta löytyäkään. Tässäkin asiassa todentuu neuvostotilastojen kelvottomuus. Kuten Jacques Rossi korostaa, leiripäällystön kannalta oli tarkoituksenmukaista kirjata vankipopulaatio todellista pienemmäksi, mihin sitten vedottiin, kun tuotantosuunnitelma ei ottanut täyttyäkseen. Rossi esittää leirivankeja olleen 1930-luvun puolivälistä Stalinin poismenoon asti 15–20 miljoonaa.

Tutkimuksen parissa Gulagin väestö on arvioitu oleellisesti pienemmäksi. Steven Rosefielde on laatinut hyödyllisen katsauksen näihin näkemyksiin; niissäkin tosin on runsaasti vaihteluväliä. Joidenkin laskelmien mukaan leirivankien määrä ei 1930-luvulla ylittänyt edes miljoonaa, millä olisi jo merkitystä koko yhteiskuntaa ajatellen: pelko ja terrori eivät olisikaan leimanneet elämää niin läpikotaisin, kuin on oletettu. Toisaalta on tiedossa, että Gulag oli laajimmillaan vasta sotien jälkeen, jolloin vankien ja karkotettujen määrä nousi viiden miljoonan pintaan.

Kaikesta huolimatta vankien omia laskelmia ei pitäisi tyystin sivuuttaa. Ne perustuivat usein ankaraan logiikkaan, pikkutarkkaan kirjanpitoon ja vertailevaan otteeseen. Menetelmistä kertoo todistuskirjassaan Aleksandr Weissberg, itävallanjuutalainen NKVD:n ja Gestapon vanki. Weissberg saapui Neuvostoliittoon kommunistina, kunnes vuoden 1937 terrorin pyörteissä hänet viskattiin Harkovin keskusvankilaan, jossa hän tutustui suljetun paikan statistiikkaan. (Hitlerin ja Stalinin väliaikaisen liiton myötä salaiset poliisit vaihtoivat vankeja: Gestapo luovutti kommunismia ja NKVD natsismia paenneita ihmisiä. Weissberg annettiin Gestapon käsiin 1940 ja siirrettiin Varsovaan, jolloin hän liittyi vastarintaliikkeeseen. Kolme vuotta myöhemmin hän jäi kiinni ja joutui natsien leirille. Sieltä hän karkasi, osallistui Varsovan gheton kapinaan 1943 ja pakeni sodan jälkeen Ruotsiin.)

Kaikilla pidätetyillä oli jotain pientä taskuissaan. Kuittia vastaan he luopuivat viimeisestä omaisuudestaan, ja kuitit oli numeroitu juoksevasti. Niiden perusteella Weissberg ja kumppanit päättelivät, että Harkovin alueen (myös maaseudulla vangitut ihmiset kulkivat keskusvankilan kautta) väestöstä oli pidätetty 5 ½ prosenttia, minkä luvun vahvistivat muissa kaupungeissa tehdyt laskelmat. Vaihtoehtoisiakin metodeja oli, ja ne kaikki johtivat samaan tulokseen, kuten myös vangittujen NKVD:n virkailijoiden kertomukset. Kiihkeimmän terrorin vuosina 1937–38 suoritettiin tämän mukaan seitsemän miljoonaa pidätystä, joista yli puolet poliittisen syytteen nojalla.

Neuvostokomento tuhosi miljoonia ihmisiä ja jätti pysyvät jäljet kymmenien miljoonien muiden elämään. Sen surullinen perintö näkyy siinä, miten pohdinnat terrorin uhrien määrästä on toisinaan alistettu poliittiselle tarkoituksenmukaisuudelle. Järjestelmän moraalisen arvioinnin kannalta desimaalipilkun paikalla ei tietenkään ole merkitystä.

Pyövelit, pakolaiset ja uhrit

Suomen ja suomalaisten rooli neuvostoterrorin historiassa on laajempi kuin mitä on kenties totuttu ajattelemaan. Suomalaisia oli kosolti myös pyöveleiden joukossa. Tshekan alaisuudessa toimi punapakolaisista koottuja ryhmiä, jotka sovelsivat sisällissodan vuosina – Leninin suosimaa sananpartta lainaten – ”kirveen logiikkaa” bolshevikkien vastustajiin. Juho Harri (oik. Kaarlo Hartikainen) kertoo muistelmissaan tällaisesta ”sakista”, johon hän muun tekemisen puutteessa liittyi. ”Sakin tehtäviin kuului avustaa Tsekaa sen suorittaessa kotitarkastuksia ja vangitsemisia ja kuljettaa vangit vankilaan, tehdä rankaisuretkiä, suorittaa [viljan] pakko-ottoja ja teloituksia, joihin tehtäviin sakin miehet olivat kuin luodut.”

Solovetskin saarilta etäispesäkkeitä lähettänyt ”leirisyöpä” saastutti alkuvaiheessa Venäjän luoteisosat, nimittäin Vienanmeren ympäristön ja Karjalan. Tällöin Suomesta tuli vangeille käytännössä ainut pakopaikka. Neuvostoviranomaiset taas palkkasivat paikallista väestöä pyydystämään karkulaisia, ilmiannon laiminlyönnistä rangaistiin, kiinnijääneet hakattiin ainakin puolikuoliaaksi, eikä satojen kilometrien taival salomaiden halki ollut muutoinkaan helppo tehtävä. Silti vankeja pakeni jatkuvasti ja osa heistä pääsi Suomeen asti. Aatami Kuortin 1930-luvun karkumatka lienee lajissaan kotimaisittain maineikkaimpia. Venäläinen Sergei Malsagov pakeni jo ennen inkeriläispastori Kuorttia Vienan Kemin leireiltä Suomeen; hänen teoksensa Helvetti Vienanmeressä oli ilmestyessään sensaatiomainen kuvaus, täsmällisesti laadittu todistus Solovetskista, joka herätti maailmalla ansaittua hälyä.

Tuhannet ja taas tuhannet suomalaiset joutuivat tutustumaan Gulagiin vangin asemassa. Neuvosto-Venäjälle livahti punakaartilaisia sisällissodan jälkeen vähintään 6 000. Työttömiä ja muita paremman elämän etsijöitä siirtyi rajan yli koko 1920-luvun pituudelta, ja seuraavan vuosikymmenen alussa lännen talouslama yhdessä neuvostopropagandan kanssa viekoitteli arviolta 15 000 suomalaista Neuvostoliittoon. Lähes kaikki loikkarit joutuivat kolmeksi vuodeksi pakkotöihin, kuten heidän kohtaloaan tutkinut Auvo Kostiainen vahvistaa. Vain joka kuudennen onnistui palata Suomeen. Samanaikaisesti Neuvosto-Karjalaan värvättiin Yhdysvalloista ja Kanadasta ammattitaitoisia ja mieluusti varakkaita amerikansuomalaisia, yhteensä lähes 7 000.

Kun Stalinin vainot 1930-luvulla kiihtyivät, suomalaisia tuhottiin tulosuunnasta ja puoluekannasta riippumatta. Vainoharhaisessa järjestelmässä heitä pidettiin potentiaalisina tai tosiasiallisina vakoilijoina. Terrori kohdistui lukuisiin muihinkin Neuvostoliiton kansallisiin vähemmistöihin, erityisesti sellaisiin, joilla oli ”porvarillinen isänmaa” rajan takana. (Ylivoimaisesti eniten sortotoimet tappoivat tietenkin venäläisiä.)

Neuvostosuomalaisia koskeneen surman myrskykeskuksia oli Tsheljabinskin kaupunki läntisessä Siperiassa. Sitä tragediaa kartoittavat Jukka Rislakki ja Eila Lahti-Argutina kirjassaan Meillä ei kotia täällä. Suomalaiset tuhosivat myös toisiaan, olihan punikkien välillä ollut alusta asti jännitteitä, jotka sitten 1930-luvun yleisessä terrorissa löysivät purkautumisväylän. Suomen kommunistisen puolueen hävittäminen oli neuvostojohdon tahdon mukainen prosessi, jonka keskeisissä rooleissa olivat Otto Wille Kuusinen ja Arvo ”Poika” Tuominen. Hannu Rautkallion tutkimus Suuri viha kuvaa sitä tapahtumasarjaa. Samalla Gulag nielaisi Karjalan autonomisen neuvostotasavallan johtoportaan: suomalaisen sosialismin kokeilu ei kestänyt reaalisosialismin puristuksessa.

Niin ikään Neuvosto-Karjalaan sijoittuu pakkotyöprojekteista pahamaineisin, Äänisen Vienanmereen yhdistänyt Belomorkanal. Kenties jopa satoja tuhansia vankeja työllistänyt ja kymmeniä tuhansia tappanut kanavahanke (1931–33) toimi mallina muille yltiöpäisille rynnäköille. Salaisen poliisin johtama työmaa piti yllä metsänhakkuuleirejä, ja samoina vuosina Syvärille rakennettiin voimalaitos, Svirstroi. Tuntemattomaksi jäänyt määrä suomalaisia loikkareita päätyi näille leireille. Siihen ajankohtaan ja niihin maisemiin sijoittuu Toivo Nuuttisen vain parin vuoden viiveellä ilmestynyt romaani Kaikki päättyy repeämään..., jonka taustalta erottuu tekijän oma neuvostokokemus.

Suomi terroritietämyksen etujoukoissa

Suomen erikoissuhde leirijärjestelmään kattaa neuvostohistorian Leninin kaudelta Stalinin jälkeisiin mullistuksiin asti. Gulag oli myös suomalainen tragedia, vaikka suomalaisten uhrien lukumäärän esittäminen edes tuhannen tarkkuudella olisi uhkarohkea yritys. Eila Lahti­Argutina ryhtyi silti kokoamaan neuvostosuomalaisten martyrologiaa: yli 600-sivuinen avausnide Olimme joukko vieras vaan sisältää noin kahdeksan tuhatta nimeä muutaman rivin elämäkertoineen. Inkerinsuomalaiset siitä listauksesta puuttuvat, mutta ponnisteluna unohdusta vastaan hankkeen merkitys ylittää historiantutkimuksen tehtävänasettelun.

Missään vaiheessa neuvostoterroria ei järjestelmällisesti vähätelty tai pyritty peittelemään Suomessa. Aina ei vain kaikkea sopinut sanoa ääneen. Kuten edeltävät merkinnät kertovat, suomalaisilla oli läheinen tuntuma vankileirien saaristoon sen ensi hetkistä lähtien: pakolaisten ja karkureiden viesti tuli tunnetuksi, todistukset ja muistelmat levittivät sanaa. Nyt jo unohdetun kirjallisuuden joukosta voidaan vielä poimia niin varhain kuin vuonna 1920 ilmestynyt A. Olhovskin Punainen Venäjä. Kiihkottomasti rakennetut novellit avaavat näkymän rakenteilla olevaan järjestelmään, jonka perusta laskettiin viidennen käskyn häpäisyn varaan.

Tietoa oli tarjolla, ja vain äärivasemmiston parissa se torjuttiin päättäväisesti. Timo Vihavainen on muistuttanut, että neuvostojärjestelmän luonne opittiin tuntemaan meillä liiankin hyvin, ja että inkeriläisille 1920-luvulla luvattu kulttuurinen itsehallinto soi Suomelle mahdollisuuden asettaa Neuvostoliitto vastuuseen teoistaan. Sitä myös yritettiin, mutta heikoin tuloksin.

Neuvostopropagandan mukaan maassa ei tapahtunut mitään poikkeuksellista. Kourallinen maaseudun riistäjiä karkotettiin rajaseudulta, josta käsin he olivat olleet suhteissa ulkovaltojen kanssa. Leirit taas olivat vuodesta 1930 lähtien neuvostokielessä ”ojennustyöleirejä”. Rikosten teille eksyneet ihmiset muokkasivat työn avulla ajatteluaan ja saivat siten mahdollisuuden lunastaa kansalaisoikeutensa takaisin. Vienanmeren kanavan valmistuttua joukko neuvostokirjailijoita julkaisi Maksim Gorkin johdolla pakkotyön oletetusti suotuisia vaikutuksia ylistävän teoksen. Sen mukaan ihmisarvolle sopimattomia tyrmiä löytyi muista suunnista: kirjassa surkutellaan Tammisaaren vankilassa viruneita suomalaiskommunisteja. Fanni Pyykkö, sittemmin Helenius, työskenteli niinä vuosina Svirstroin vaiheilla. Muistelmakirjassaan Pitkä etappi hän kuvailee kahden maan vankilaoloja seuraavasti:

Svirstroista pakeni suomalaisia loikkareita takaisin Suomeen. Joku heistä onnistui, joku ei. Eräskin mies oli lähtenyt ja sanonut sitä ennen olevansa Suomessa mieluummin vaikka Tammisaaressa kuin täällä. Hän oli aikanaan lähtenyt Suomesta juuri Tammisaarta pakoon, koska oli saanut sinne viiden vuoden vankeustuomion. Lieneekö miehen paluu onnistunut?

Suomen osalta talvisota vain vahvisti vallinnutta ja keskeisiltä osin oikeaa käsitystä Neuvostoliitosta. Sotien jälkeen neuvostoleirit poistuivat suomalaisesta julkisuudesta, mikä oli siinä tilanteessa välttämättömyyden sanelema siirto. Tässä kohdassa voisi olla hyödyllistä tuoda rinnalle Ranska, jossa oli jatkuvasti neuvostomyönteistä älymystöä ja kovaääninen kommunistinen puolue, joka otti ohjeensa Moskovasta neuvostovallan loppuun asti. Ranskassa Gulag-tietoisuus tuli ja meni, kuten aihetta tutkinut Pierre Rigoulot osoittaa. Paljastuksista kohistiin säännöllisin väliajoin, mutta yhtä säännöllisesti ne pyrittiin kiistämään. Pariisissa nähtiin vielä 1950-luvun vaihteessa kaksi kohuttua oikeudenkäyntiä neuvostoleirien olemassaolosta ja luonteesta.

Kommunistit hävisivät tuomioistuimissa, mutta vasta 1970-luvulla – Vankileirien saariston vauhdittamana – Gulagin laajuus ja merkitys menivät Ranskassa läpi. Solzhenitsynin leirieepos ei täyttänyt Suomessa samaa tehtävää: Matti Klingen mukaan täällä tiedettiin omasta takaa kaikki se, mitä Solzhenitsyn kirjassaan julisti. Yleisellä tasolla arvio pitänee paikkansa, ja olihan Aino Kuusisen muistelmateos Jumala syöksee enkelinsä ilmestynyt suomeksi vain kaksi vuotta aikaisemmin (1972). Otto Wille Kuusisen puolison loppulausunto neuvostojärjestelmästä oli intiimisti testattu ja varauksetta muotoiltu.

Klinge on edelleen esittänyt, että 1950-luvun loppuvuosina koettu niin sanotun neuvostovastaisen kirjallisuuden vyöry olisi kääntänyt mielipideilmastoa itänaapurin kannalta epäedulliseen suuntaan. Sotia seuranneen kymmenen vuoden hiljaisen kauden jälkeen Poika Tuomisen ja Unto Parvilahden muistelmien kaltaiset teokset kieltämättä vaikuttavat uhmakkailta maamerkeiltä. Tuomisen Kremlin kellot ilmestyi syksyllä 1956, puolisen vuotta sen jälkeen kun Nikita Hrushtshov oli pitänyt Stalinin terrorin valikoivasti tuominneen puheensa. Neuvostoliitossa 1930-luvulla asunut Tuominen ei tehnyt eroa kahden tyrannian välillä: hän rinnasti neuvostoleirit natsileireihin hävityksen instrumentteina.

Silti on jälleen todettava, että pääpiirteissään bolshevismin seuraukset olivat kyllä tiedossa, joten Hrushtshovin esiintulo antoi ikään kuin luvan puhua asioista, joista oli neuvostoystävyyden varhaisimpina vuosina vaiettu. Parvilahti viittaa juuri tähän seikkaan Berijan tarhojen alkusanoissa: ”Nykyiset olot ja Suomessa vallitseva painovapaus antavat minulle mahdollisuuden panna paperille muistikuviani ja havaintojani Neuvostoliitosta vuosilta 1945–1954.”

Sen jälkeen kului yli kolme vuosikymmentä ennen kuin neuvostoterrorista keskusteltiin Suomessa yhtä ehdottomin äänenpainoin. Vankileirikirjallisuutta ilmestyi meillä myös ennen glasnostin kautta, suomettumisen syvimpinä vuosina, mutta silloin oli noussut esiin kotimaisia vastavoimia. Milloinkaan muulloin ei totalitaristinen ajattelu ole saanut siinä määrin Suomessa kannatusta kuin 1970-luvulla. Taistolaiskommunistit ja heidän myötäilijänsä olivat lopulta piskuinen joukko, mutta heidän painoarvoaan lisäsi brezhneviläinen aksentti – he puhuivat Kremlin äänellä.

Gulagin säilyminen suomalaisessa julkisuudessa jäi kyseisinä vuosina yksittäisten aktivistien tehtäväksi. Heihin lukeutui Carl-Gustaf Lilius, jonka ansiosta Suomessakin voitiin rankaisevan lääketieteen tilaan Neuvostoliitossa, ”psykiatriseen Gulagiin”. Toisinajattelijoiden lisäksi neuvostoviranomaiset ottivat psykiatriseen pakkohoitoon muitakin ihmisiä, usein yhtä kyseenalaisen diagnoosin perusteella. Inkerinsuomalaisen Jalo Heikkisen vuonna 1995 ilmestyneessä elämäkerrassa Kotiinpaluu esitellään neuvostosorron tätä puolta.

Akateemisessa maailmassa kotimainen leirikirjallisuus otettiin vakavasti vasta Neuvostoliiton hajottua. Yhdysvaltalainen tutkija Michael Gelb julkaisi neuvostosuomalaisia kohdanneesta surmasta vuonna 1993 artikkelin, jossa muistelmille annettiin niille kuuluva arvo todistuskertomuksina, jotka valaisevat neuvostojärjestelmää päähenkilöiden kokemusten kautta. Siinä mielessä ryhdyin kohta itsekin kartoittamaan ja tutkimaan suomalaista leirikirjallisuutta. Vankeusmuistelmat eivät ehkä tarjoa tyhjentävää johdatusta neuvostohistoriaan, mutta ilman niitä on kommunismin käytännön ymmärtäminen mielestäni mahdotonta.

Pienen vyöhykkeen kuvaukset lisäävät tietämystämme suuresta vyöhykkeestä, josta Suomen erotti vain valtiollinen raja – siis piikkilanka-aita.

Erkki Vettenniemi

(Kirjoituksen varhaisempi versio ilmestyi johdantolukuna teokseen Suomalaisia vankileirien saaristossa, Art House 2002.)

Kirjallisuutta

Applebaum, Anne. Gulag: A History of the Soviet Camps. London: Allen Lane, 2003.
Björkelund, Boris. Stalinille menetetyt vuoteni. Elämäni vaiheet 1945–1955. Suom. Leo Schulgin. Helsinki: WSOY, 1966.
Cederholm, Boris. Punainen painajainen. Kuvia ja kokemuksia Neuvostomaasta. Suom. Väinö Joensuu. Porvoo: WSOY, 1929.
Figes, Orlando. Kuiskaajat. Ihmiskohtaloita Stalinin Neuvostoliitossa. Suom. Vappu Orlov ja Markku Päkkilä. Helsinki: Siltala, 2011.
Flinkman, Tauno. Neljästi karkuteillä. Muistelmia 22 vuoden vankeusajalta Neuvostoliitossa. Helsinki: Tammi, 1957.
Gelb, Michael. ”’Karelian Fever’: The Finnish Immigrant Community during Stalin’s Purges”. Europe-Asia Studies 6/1993.
Harju, Osvald. Kyynelten tie. Suom. Vilho Hokkanen. Helsinki: Tammi, 1957.
Harri, Juho. Kirottujen tarina. Kertomus todellisesta elämästä. Porvoo – Helsinki: WSOY, 1937.
Helenius, Fanni. Pitkä etappi. Kurikka (ei vuosilukua).
Himiläinen, Oskar. Vieras isänmaa. Inkeriläisen kohtalontie. Jyväskylä: Gummerus, 1981.
Itkonen, O. V. Maanpakolaisen muistelmia. Porvoo: WSOY, 1928.
Jakobson, Michael. Origins of the Gulag: The Soviet Prison Camp System 1917–1934. Lexington: The University Press of Kentucky, 1993.
Kilkkinen, Hilma. Pitkä matka Siperiaan. Toim. Ritva Sievänen-Allen. Helsinki: Otava, 1997.
Klinge, Matti. ”Solzhenitsyn”. Teoksessa Klinge, Euroopassa, Pietarissa. Helsinki: Otava, 1993.
Klinge, Matti. ”Ecce Finnia tridentem! Tässä Suomi valtikkasi!” Teoksessa Jouni Bäckman (toim.), Entäs kun tulee se yhdestoista? Suomettumisen uusi historia. Helsinki: WSOY, 2001.
Kostiainen, Auvo. Loikkarit. Suuren lamakauden laiton siirtolaisuus Neuvostoliittoon. Helsinki: Otava, 1988.
Kuortti, Aatami. Pappina, pakkotyössä, pakolaisena. Inkeriläisen papin kokemuksia Neuvosto-Venäjällä. Porvoo – Helsinki: WSOY, 1934.
Kuusinen, Aino. Jumala syöksee enkelinsä. Muistelmat vuosilta 1919–1965. Suom. Aaro A. Vuoristo. Helsinki: Otava, 1972.
Lahti-Argutina, Eila. Olimme joukko vieras vaan. Venäjänsuomalaiset vainouhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun. Turku: Siirtolaisinstituutti, 2001.
Lilius, Carl-Gustaf. Valta ja painajainen. Poliittisia esseitä. Suom. Kauko Kare ja O. Laine. Helsinki: Alea-Kirja, 1988.
Malsagov, Sergei. Helvetti Vienanmeressä. Neuvostovankila kaukaisessa pohjolassa. Suomentanut Väinö Joensuu. Porvoo: WSOY, 1926.
Martikainen, Juha-Matti. Kotiinpaluu. Jalo Heikkisen elämä. Helsinki: Otava, 1996.
Multakari, Nikolai. Stalinin tarhoissa. Turku, 1990.
Nuuttinen, Toivo. Kaikki päättyy repeämään... Kuvaus Neuvosto-Karjalasta. Porvoo - Helsinki: WSOY, 1938.
Olhovskij, A. Punainen Venäjä. Kertomuksia. Suomennettu tekijän käsikirjoituksesta. Helsinki: Otava, 1920.
Parvilahti, Unto. Berijan tarhat. Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta 1945–1954. Helsinki: Otava, 2004 (ensimmäinen laitos ilmestyi 1957).
Rautkallio, Hannu. Suuri viha. Stalinin suomalaiset uhrit 1930-luvulla. Helsinki: WSOY, 1995.
Rigoulot, Pierre. Les Paupières lourdes. Les Français face au goulag: aveuglements et indignations. Paris: Editions Universitaires, 1991.
Rislakki, Jukka – Lahti-Argutina, Eila. Meillä ei kotia täällä. Suomalaisten loikkarien joukkotuho Uralilla 1938. Helsinki: Otava, 1997.
Rosefielde, Steven. ”Stalinism in Post-Communist Perspective: New Evidence on Killings, Forced Labour and Economic Growth in the 1930s”. Europe-Asia Studies 6/1996.
Rossi, Jacques. Le Manuel du goulag. Dictionnaire historique. Paris: Le cherche midi editeur, 1997.
Ruder, Cynthia. Making History for Stalin: The Story of the Belomor Canal. Gainesville: University Press of Florida, 1998.
Shalamov, Varlam. Kolyman kertomuksia. Suom. Ulla-Liisa Heino. Helsinki: Orient Express, 1991.
Solzhenitsyn, Aleksandr. Gulag – vankileirien saaristo. Suom. Esa Adrian. Helsinki: Silberfeldt, 2012.
Tolczyk, Daniel. See No Evil: Literary Cover-Ups and Discoveries of the Soviet Camp Experience. New Haven: Yale University Press, 1999.
Tuominen, Arvo. Kremlin kellot. Muistelmia vuosilta 1933–1939. Helsinki: Tammi, 1956.
Vettenniemi, Erkki. ”Muistelmia punaisen painajaisen maasta”. Helsingin Sanomat 5.8.1995.
Vettenniemi, Erkki. Punaisen terrorin todistajat. Neuvostoliitto suomalaisten leirivankien muistelmissa. Helsinki: SKS, 2004.
Vihavainen, Timo. Kansakunta rähmällään. Suomettumisen lyhyt historia. Helsinki: Otava, 1991.
Vihavainen, Timo. Stalin ja suomalaiset. Helsinki: Otava, 1998.
Välisalmi, Heikki. 40 kuukautta Neuvosto-Venäjällä. Turku: Sosialistin Kirjapaino, 1923.
Weissberg, Alexandre. The Accused. Käänt. Edward Fitzgerald. New York: Simon & Schuster, 1951.
Werth, Nicolas. ”Valtio sodassa omaa kansaansa vastaan”. Suom. Heikki Eskelinen. Teoksessa Stephane Courtois et al. Kommunismin musta kirja. Rikokset, terrori, sorto. Suom. Kaarina Turtia et al. Helsinki: WSOY, 2000.

« Takaisin etusivulle