GULAG - Vankileirien saaristo

Aleksandr Solženitsyn

Kirjallisuuden Nobel 1970

Kirja, joka sai Neuvostoliiton vapisemaan.

« Takaisin etusivulle

Pääsiäinen Solovetskissa

Viisi muistelmaa vankileiriltä

1 [1920-luvulla]

Haluan muistaa aamupalveluksen hautausmaan kirkossa... Verejan arkkipiispa Ilarion sai Eihmansin suostutelluksi siihen, että muutkin kuin kirkonpalvelijat saisivat osallistua palvelukseen. Saimme jopa luvan ottaa museosta yölainaksi muinaiset kirkkoliput, ristit, jumalanpalvelusvälineet ja -astiat. Jumalanpalvelusasut hän kuitenkin unohti pyytää, eikä toista kertaa ollut enää soveliasta asiaan palata. No, houkuttelimme museonvartijan hetkeksi toisaalle ja sillä aikaa kuuluisa tiirikkamestari Bedrut kävi hakemassa asut. Niiden joukossa oli kallisarvoinen Moskovan metropoliitta Filipille kuulunut epitrakiili. Aamuun mennessä kaikki palautettiin huolellisesti paikoilleen...

Se oli unohtumaton palvelus. Kymmenet piispat osallistuivat ristisaattoon. Muinaiset lyhdyt loistivat Pyhässä yössä ja valaisivat Vapahtajan ja Hänen puhtaimman Äitinsä ikonit. Kirkko oli niin pikkuruinen ettei edes papisto mahtunut sisään... Luostarin muurin kivijärkäleitä vasten erottuivat lumenharmaat varjot kuin helminauha. Yksin kirkonpalvelijoita oli viitisensataa. Kellojen ilosanoma vain puuttui. Kun luostari 1921 tuhottiin, kaksi vuotta sen jälkeen viimeinenkin tuhossa säilynyt kirkonkello otettiin alas.

Hiljaisuus. Nääntyneet sielut janoavat rukouksen antamaa rauhaa. Korvat jännittyvät ja kurottautuvat sisältä kaikuvan pyhän veisun puoleen. Taivaalla tanssivat värikylläiset revontulet, ihmeellisesti välkehtivien riisojen kaltaisina.

Esipaimen Ilarionin, teurgin ja ylipapin, mahtava ääni jyrisi: - Nouskoon Jumala ja Hänen vihollisensa hajotetaan! Männistön tykkylumi vapisi ja romahti maahan. Kellotapulin huippu loisti. Sitä valaisi erityisesti tätä yötä varten sinne kiinnittämämme kärsimyksen ja ylösnousemuksen tunnus, pyhä ja eläväksi tekevä Risti. Kirkon ovet avautuivat. Ulos virtasi ennennäkemätön ristisaatto. Seitsemäntoista piispaa muinaisissa moskovalaisruhtinattarien kirjomissa feloneissa, jotka täksi yöksi oli vapautettu vankeudestaan, kantoi Venetsian dogilta aikoinaan lahjaksi saatuja lyhtyjä ja soihtuja perässään loputon virta niitä joiden sydämet ja ajatukset kohosivat Kristuksen Vapahtajan puoleen tänä unohtumattomana yönä.

– Kristus nousi kuolleista!

Vain lähimpänä seisovat kuulivat itse sanat, mutta kaikki tunsivat ne sydämessään ja vastaus tervehdykseen kumpusi ja kiiri aaltona läpi äänettömän yön, yli lumivaippaisen maan, kohti taivasta.

– Totisesti nousi!

Tervehdykset täyttivät koko männikön, ne kaikuivat läpipääsemättömien muurien kivistä ja kantautuivat aina selleissä viruvien korviin asti, esipappi Avvakumin karsseriin ja sairasvuoteille. Keripukkia sairastavat tekivät ristinmerkkejä. Voittoveisua lauloivat ne, jotka joka päivä ja hetki olivat kuoleman piirittämiä. Kaikki osallistuivat lauluun... ”Haudoissa oleville” kaikui kuorona joka julisti ylösnousemusta, voittoa pahasta. Veristen kätten pystyttämät vankilan muurit romahtivat. Rakkauden tähden vuotanut veri on antanut ikuisen elämän riemun. Olkoon vain että ruumis makaa haudassa, sillä henki on vapaa ja iätön. Ei ole maailmassa voimaa joka tukahduttaisi hengen! Mitättömiä ja voimattomia ovat ne jotka meitä kahlitsevat. Eivät ne voi henkeä kahlita, sillä sen nostaa haudasta ikuinen Hyvä ja Valo.

Mukana lauloivat juuri ja juuri pystyssä horjuva raihnas kenraali, nääntynyt nuorukainen, ne jotka juuri ja juuri muistivat sanoja, nekin jotka kenties niitä vääristelivät. Ikuista voimaa ja tukahtumatonta Totuutta he julistivat sinä yönä.

Me kuolemme! Mutta me synnymme uudestaan! Suuri luostari nousee tuhkasta. Maailman syntien tähden ristiinnaulittu, häväisty ja alistettu Venäjä nousee. Kärsimys puhdistaa lankeemuksessaan rajattoman, se puhdistuu ja valaisee Jumalan totuuden valolla. Ei ole sattumaa, että kaikkialta Venäjältä tänne ovat kokoontuneet vainotut, osattomat, elämän kirjasta pois luetut. Eikö juuri tänne suureen sielun arkkiin ole aina kannettu murheita, mutta myös toivoa? Eikö tänne ole tultu puhdistautumaan kun on tajuttu maailman turhuus? Eivätkö Novgorodin röyhkeät jokirosvot, eivätkä ketkään muut, kohottaneet nämä lannistumattomat muurit?

– Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, Minä annan teille rauhan...

Tänne he ovat kokoontuneet pyhänä yönä, tulleet yhdeksi veljellisessä suudelmassa. Entisen suutarin ja entisen virkamiehen erottava muuri on murtunut, suurisukuisen ja suvuttoman, sillä tuhka on polttanut poroksi kaiken ihmisten turhuuden, valheen ja sokeuden, sillä rätisten palaa Totuuden kipinä.

– Kristus nousi kuolleista!

Tuo pääsiäisen aamupalvelus oli Solovetskin leirillä ainutlaatuinen. Sen koommin se ei toistunut. Sanottiin, että lupa oli annettu, jotta länsimaille annettaisiin kuva humaanisuudesta ja uskonvapaudesta.

En unohda sitä koskaan.

Lähde: Boris Shirjajev, Neugasimaja lampada, (Sammumaton lamppu). 1954. New York. ss. 388-392.

2 [1932]

Sinä vuonna vappu ja pääsiäinen sattuivat samalle päivälle. Vappu oli vapaapäivä ja meillä tietysti juhlamieli. Sattui sitten niin että juuri päällystön ikkunan alla törmäsin isä Johannekseen. Ollenkaan miettimättä suutelimme kolmasti... Vaihdoimme iloissamme ja suruissamme muutaman sanan, kumpikin aisti kohtaamisen erityisyyden, se oli kuin Jumalan lahja piristämään sielujemme. Sitten erosimme ja pian unohdin koko jutun.

Muutaman päivän kuluttua kani- ja kettutarhaan [jossa kertoja työskenteli – suom. huom.] asteli päällikkö. Jo askelista ja ravunsilmäisestä katseesta paistoi vihamielisyys. – Mallikelpoista käytöstä, vai? Tulet siihen suutelemaan pääsiäissuudelmiasi päällystön nenän eteen. Intelligentti mulkku...

Kaplan-ryhmänvanhin vilkaisi alta kulmin, antoi ymmärtää että jotain pitää vastata.

– Kansalainen päällikkö, totta on, että tervehdin maanmiestä, onnittelin vapun johdosta. Ei siinä muuta. Teille on joku ihan leikin päiten pääsiäisestä puhunut.

Päällikkö katsoi epätietoisena. Seisoi, raapi jalkaa ja irvisteli. Lopulta kirosi raskaasti ja meni tiehensä.

Menin vintilleni masennuksissa. Kieroutunut tyyppi. Edessä olisi siirto kovimpiin töihin, mitä muuta se voisi merkitä.

Sitten Kaplan tuli sanomaan, että vaara oli ohi. Päällikkö oli vain kironnut kovimman kautta, mutta ilman vihaa, vieläpä hyväksyvänoloisesti: – Jopa sai kiemurreltua. Vapun ansiosta pelastui! Mitenkä hoitaa työnsä? Kaplan oli vastannut, että hyvin. – Mätä kyrpä, mutta olkoon. Kunhan muistaa, ettei meitä voi paeta minnekään, että me löydämme aina. – Anteeksi että kerroin sanasta sanaan, ihan värikkyyden vuoksi.

3 [1929]

Pääsiäinen lähestyy. En ole uskovainen, mutta pääsiäistä en silti voi ajatella kylmästi tai välinpitämättömästi. Tavat säilyvät. Ostan kaupasta hyppysellisen jauhoja, voita, sokeria, munia, ja annan Marialle. Hyvät ja osaavat naisen kädet leipovat niistä naistenparakissa kaksi rusottavakuorista kulitsaa, pikkuruista kuin lapsille tarkoitettuja. Sellaisia äiti leipoi, ja jokainen sai omansa. Munat keitin nyt itse, viisi kappaletta, koviksi niin kuin kuuluu. Mitä väliä etteivät ne ole maalattuja, ei olla lapsia.

Sääli, ettei kirkkoon nyt pääse. Viime vuonnakin oli kielto, mutta silti hetkeksi pääsi livahtamaan. Sain todistaa riemua jota tavallisissa kirkoissa harvoin näkee. Palveluksen toimitti metropoliitta ja useita piispoja. Kaikki vankeudessa olevat palvelevat erityisen läpitunkevasti. Niin sanovat uskovaiset. En ikinä ole nähnyt vastaavaa. Eikä tule näkemään enää tuo pieni hautausmaan kirkkokaan...

Istumme parakissa apeina. Korenevit ja Orlov tulevat luokseni, toisaalta juhlan nostamalla mielellä, toisaalta ankeina. – Pääsiäinen ilman aamupalvelusta ei ole pääsiäinen...

Pyytävät minua, pikkupäällikköä, pyytämään lupaa päästä kirkkoon. Se on turhaa. Lätti, entinen tšekisti, ei päästä. Kysäisen kuitenkin. – En voi, ettekä te ole ensimmäinen joka on tullut tänään pyytämään...

Palaan huoneeseeni, saan idean. – Mitä jos otamme pääsiäisen vastaan täällä? Jollei kirkossa, niin ei kuitenkaan yksin sellissä, vaan ystävien kesken?

...

Sanottu ja tehty. Puolen tunnin kuluttua ystävät palaavat. Pjotr Sergejevitš on peseytynyt ja kammannut tukkansa, Orlov tuoksuu partavedelle. Eivät enää muistuta niitä samoja jotka istuivat tässä puoli tuntia sitten. Taskuista nousee pullia, sokeria, joku on tuonut šprottipurkin, makkaraa, juustoa. Korenevin veljekset leikkaavat leivät ja leikkeleet. Orlov on gastronomi, hän asettelee kaiken kauniisti, niin että ruokahalu syttyy. Häikäiseväksi kiillotettu samovaari alkaa pihistä. Palttoon uumenista nousee värikynällä kirjaviksi koristeltuja munia, niissä on huolellisesti piirrettyjä ristejä ja keskellä X B.

- Voi, että kulitsakin. Voi pojat, kyllä meillä onkin pääsiäinen.

- Rukoillaanpa, herrat, ehdottaa seurueen vanhin Korenev, ja asettuu kasvot itään päin, tekee ristinmerkin ja aloittaa. Muut alkavat sytyttää mukanaan tuomia tuohuksia. Pjotr Sergejevitš ojentautuu sotilaallisesti, lukee puoliääneen, mutta kuuluvasti ja selkeästi:

– Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi...

Seison vähän syrjässä, seuraan rukoilijoita. Heillä on rauhallinen ja juhlallinen ilme. Luulen näkeväni heidän kasvoillaan kirkastumista ja iloa, luulen että oma riehakkuuteni jolla valmistauduin tähän juhlaan, on myös omalla kohdallani vaihtunut valoisaan ja levolliseen iloon.

4 [1936]

Ortodoksien pääsiäinen lähestyi. Isä Mitrofan hääräsi ja touhusi, sortteerasi ruokavarastojaan. Tuli pääsiäisyö. Olin jo asettunut laverille, kun hän tuli ilmoittamaan salaperäisen näköisenä: - Jura, Grigori Porfirjevitš antoi luvan kokoontua, voidaan toimittaa aamupalvelus ja päättää paasto. Teen kaiken valmiiksi ja herätän sinut sitten. – Kuka toimittaa? kysyin. Isä Mitrofan luetteli neljä piispaa nimeltä. Vielä olisi haluttu kutsua kaksi muuta piispaa, mutta he olivat vartiossa eivätkä päässeet. Rovasti Pravdoljubov olisi itse tahtonut mukaan, mutta Samaran piispa ei kelpuuttanut, olihan hän alempiarvoisempi.

Salainen aamupalvelus alkoi kirjaston lukusalissa Darwinin muotokuvan alla. Sen eteen oli asetettu taitettava matkaikoni. Kolme tuohusta paloi. Pöydälle keskelle huonetta oli katettu lakana liinaksi ja sen päälle herkkuja: maalattuja munia, savusiikaa, šprotteja, mustaa ja punaista kaviaaria, hanhenmaksaa, pasteijaa, hillopurkkeja, konvehteja, ja vaikka mitä. Keskellä pöytää oli oikea, tuore, sokerilla kuorrutettu kulitsa ja sen vieressä pullo punaista nestettä. Viiniä? Ei voi olla totta! Kaikki esipaimenet olivat koolla, kasvot kohti itää ja Pyhäjärveä, ja lauloivat. Novgorodin arkkipiispa johti, hän oli ekstaasissa, silmät puoliummessa. Muut rukoilivat keskittyneinä.

Tuima ovenkoputus keskeytti palveluksen. Grigori Porfirjevitš Kotljarovski, poliittisen osaston johtaja, kalpeni. – Heti kaikki kaappiin, hän määräsi paniikissa. - Äkkiä kaikki ulos takaovesta. Ovi tärisi nyrkin iskuista. Isä Mitrofan ja Samaran piispa ottivat lakanaa kulmista kiinni ja tunkivat siekailematta kaappiin. Joku sammutti tuohukset ja korjasi pois ikonit, piispat perääntyivät kohti takaovea ja portaikkoa. Pian Kotljarovski palasi. Vaara oli ohi, kutsumattomat vieraat olivat poistuneet. Hän oli yhä kalpea: hän oli riskeerannut heistä eniten. Jollei olisikaan joutunut eristykseen, ainakin lämpimän paikkansa olisi menettänyt. Samassa palasi isä Mitrofan, pelästyneenä ja palelevana. Hän oli ollut kellarissa. – Juudaat! Miten paljon hyvää he tuhosivat! Filistealaiset! Šprottipurkin öljy oli valunut hunajaan ja hilloon, kaviaari sotkeutunut maitotiivisteeseen, konvehdit ja munat murjoutuneet, kirsikkahillo tahrinut lakanan kuin veri. Nestepullo oli säilynyt ehjänä.

– Onko tuo viiniä? minä kysyin.

– Kristuksen verta se on! arkkimandriitta huusi mielipuolisella, käheällä äänellä.

Kotljarovski lopetti kohtauksen käskemällä viedä ”rosolli” äkkiä ulos. Siihen loppui Solovetskin pääsiäinen. Isä Mitrofan korjasi talteen minkä pystyi ja kävi aamulla jakamassa jokaiselle palan kulitsaa ja munan.

Tširkov Ju. I. : A bylo vsjo tak. (Niin kaikki oli). Moskva. 1991. (Kotljarovski ja kaikki kertomuksessa mainitut piispat teloitettiin 1937.)

5 [Vuosi 1990]

Ensimmäistä kertaa seitsemäänkymmeneen vuoteen toimitettiin Solovetskin Kristuksen kirkastumisen pääkirkossa liturgia kirkkaan viikon perjantaina Arkangelin ja Murmanskin piispa Panteleimonin johdolla. Merkkitapahtuma toi paikalle uskovaisten ohella myös niitä, joille se merkitsi lähinnä kaunista näytelmää. Arkangelin hiippakunnan kuoro liikutti jokaista kuulijaa. Surullisen kontrastin loivat tietenkin temppelin paljaat, maalista repeilleet seinät, umpeen naulatut ikkunat, tummuneet lautatelineet lattiasta kattoon. Kaikesta huolimatta tuntui kuin muinaisen temppelin elävä sielu olisi vironnut. Solovetskin asukkaat odottivat malttamattomina päätöstä palauttaa saari jälleen kirkolle. Esipaimen vertasi nykyistä Solovetskia ihmiseen, joka viruu kuolemansairaana. Maallinen valta koettaa pukea kuolevan uusiin vaatteisiin. Kirkko tahtoo palauttaa hänet elävien kirjoihin.

Lähde: Pravoslavie na Solovkah. (Ortodoksisuus Solovetskissa). 1994. Memorial: SPb.

Valikoinut ja venäjän kielestä suomentanut Elina Kahla.

« Takaisin etusivulle