GULAG - Vankileirien saaristo

Aleksandr Solženitsyn

Kirjallisuuden Nobel 1970

Kirja, joka sai Neuvostoliiton vapisemaan.

« Takaisin etusivulle

Poimintoja

1

Pannessaan neulaa pois kädestään räätäli pisti sen seinällä olevaan lehteen – jotta ei hukkaisi – ja osui Kaganovitšia silmään. Asiakas näki. 58. pykälä – 10 vuotta (terrorista).

2

Myyjä otti tavaroita vastaan ja kirjoitti luetteloa sanomalehtipaperiin, koska muuta paperia ei ollut. Saippuanpalojen lukumäärä osui toveri Stalinin otsaalle. 58. pykälä – 10 vuotta.

3

Znamenskin kone- ja traktoriaseman traktorinkuljettaja vuoritti kehnoa kenkäänsä lämpimämmäksi korkeimman neuvoston vaalien ehdokaslistoilla, ja siivooja äkkäsi (hän oli vastuussa listoista) ja löysi kuin löysikin syyllisen. KRA eli vastavallankumouksellinen agitaatio – 10 vuotta.

4

Kyläkerhon esimies lähti yövartijansa kanssa ostamaan toveri Stalinin rintakuvaa. Ostivat kuvan. Pysti oli painava ja iso. Se olisi pitänyt panna kantolaatikkoon ja kantaa kahteen pekkaan, mutta sitä kerhon esimiehen asema ei salli: ”Kyllä sinä jotenkin saat sen kuljetetuksi, pikkuhiljaa.” Ja kerhon esimies lähti edeltä. Yövartijaukko ei saanut pitkään aikaan otetta. Kainaloon ei mahdu. Sylissä kantaminen koskee selkään – painaa takakenoon. Vihdoin ukko keksi: irrotti vyönsä, pani Stalinille silmukan kaulaan ja sillä lailla kantoi selässään perille kylään asti. No niin, tätä kukaan ei yritäkään kiistää, selvä tapaus. Pykälä 58-8 eli terrori – kymmenen vuotta.

5

Merimies myi englantilaiselle sytyttimen mallia ”Katjuša” (sydän, putki ja tulirauta) matkamuistoksi yhdellä punnalla. Synnyinmaan arvovallan sabotoimista, pykälä 58 – 10 vuotta.

6

Sydämistynyt paimen haukkui tottelematonta lehmäänsä ”kolhoosihuoraksi” – 58. pykälä ja tuomio.

7

Ellotška Svirskaja lauloi harrastelijailtamissa äärimmäisen lievästi viitteellisen rallin – ilmiselvää kapinaa! Pykälä 58 – 10 vuotta.

8

Kuuromykkä kirvesmies saa hänkin tuomionsa vastavallankumouksellisesta agitaatiosta! Kuinka ihmeessä? Hän tekee kerhotaloon lattioita. Isosta salista on kaikki kannettu pois, missään ei ole naulaa eikä koukkua. Takkinsa ja lakkinsa kirvesmies heittää työskentelyn ajaksi Leninin rintakuvalle. Joku tuli ja näki. Pykälä 58 – 10 vuotta.

9

Enimmäkseen elimillä ei ollut syvällisiä valintaperusteita – kenet vangita ja kenet jättää rauhaan – vaan ne pyrkivät vain numerokiintiön saavuttamiseen. Tavoiteluvun täyttäminen saattoi olla säännönmukaista mutta myös luonteeltaan aivan sattumanvaraista. Vuonna 1937 Novotsherkasskin NKVD:n odotushuoneeseen tuli nainen joka kysyi, miten menetellä hänen vangitun naapurinsa nälkiintyneen imeväisikäisen lapsen suhteen. »Istukaa», hänelle sanottiin, »otetaan selvää.» Nainen istui pari tuntia, sitten hänet haettiin odotushuoneesta ja vietiin selliin: määrä oli saatava nopeasti täyteen eikä työntekijöitä liiennyt lähetettäviksi kaupungille – ja tämähän oli jo täällä!

10

Olen toisessa kirjassa kertonut tohtori Zubovin ja hänen vaimonsa tarinan: eukon piiloteltua heidän talossaan eksynyttä sotilaskarkuria, joka myöhemmin ilmiantoi heidät, Zubovin pariskunta sai 58. pykälän perusteella kympin kumpikin. Tuomioistuimen mielestä heidän rikoksensa ei ollut niinkään sotilaskarkurin piilottelemisessa kuin teon pyyteettömyydessä: karkuri ei ollut heidän sukulaisensa, ja siispä teko sisälsi neuvostovastaisen tarkoitusperän! Stalinin armahduksen ansiosta karkuri vapautui jo ennen kuin oli istunut kolmeakaan vuotta, hän oli jo unohtanut tuon elämänsä pienen episodin. Mutta toisin kävi Zubovien! He istuivat leireissä täydet kymmenen vuotta (niistä neljä erikoisleireissä) ja olivat lisäksi – ilman mitään tuomiota – neljä vuotta karkotuksessa. Heidät vapautti vasta se, että itse karkotustuomio romutettiin tykkänään, mutta heidän tuomiotaan ei peruutettu silloin eikä kuudentoista eikä edes kahdenkymmenen vuoden kuluttua tapahtumasta, ja aikoinaan langetettu tuomio esti heitä palaamasta taloonsa Moskovan lähistölle, esti heitä elämästä kaikessa rauhassa loppuelämäänsä.

11

Eräs nainen sai viitosen huijauksesta: mies oli kuollut kuukauden keskivaiheilla, mutta vaimo ei luovuttanut leipäkortteja ennen kuin vasta kuukauden lopussa, söi kaksine lapsineen vainajankin leivät. Kateelliset naapurit ilmiantoivat hänet. Hän istui neljä vuotta, yhden vei armahdus.

12

Ja tällaistakin sattui: pommi hajotti talon ja tappoi vaimon ja lapset, mutta mies jäi eloon. Kaikki ruokakortit paloivat, mutta mies oli sekaisin surusta ja eli kolmetoista päivää kuun loppuun ilman leipää – ei pyytänyt uusia kortteja itselleen. Nyt alettiinkin epäillä, että siispä hänellä oli kaikki kortit tallessa. Annettiin kolme vuotta. Puolitoista istui.

13

Naisen oli paitsi typerää ja epäsosialistista nyt myös lainvastaista ikävöidä vapauteen jäänyttä miestään. Zoja Jakuševan, joka joutui istumaan miehensä takia (perheenjäsenenä), kävi näin: kolmen vuoden kuluttua mies vapautettiin, koska tämä oli tärkeä erikoisalan asiantuntija, eikä mies tullut asettaneeksi vaimonkin vapauttamista tinkimättömäksi ehdoksi. (Niinpä vaimo istuikin koko kahdeksikkonsa miehensä takia…)

14

Oratševskille oli annettu vain viisi vuotta. Hänet oli pantu istumaan Ilmerikoksesta (täsmälleen niin kuin Orwellilla) – hymystä! Hän oli opettajana armeijan pioneerikoulussa. Hän näytti opettajainhuoneessa toiselle opettajalle jotakin Pravdasta ja hymyili! Toinen opettaja tapettiin pian, eikä kukaan saanut tietää, mille Oratševski oli hymyillyt. Mutta hymy nähtiin, ja itse puolueen pää-äänenkannattajalle hymyilemisen tosiseikka oli pyhäinhäväistys!

15

Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Ignatovski vangitaan Leningradissa vuonna 1941 ja hän saa syytteen siitä, että hänen työskennellessään Zeissin tehtailla (vuonna 1908!) Saksan tiedustelupalvelu värväsi hänet – ja päälle päätteeksi varsin merkilliseen tehtävään: että jättää vakoilematta ensi sodassa (joka. kiinnostaa tätä tiedustelijasukupolvea) ja vakoilee vasta sitä seuraavassa! Niinpä Ignatovski palveleekin uskollisesti tsaaria ensimmäisessä maailmansodassa ja myöhemmin neuvostovaltaa, luo maan ainoan optisen mekaniikan tehtaan (GOMZ) ja tulee valituksi tiedeakatemiaan – ja nyt jälkimmäisen sodan alkaessa hänet sitten napataan, tehdään vaarattomaksi ja ammutaan!

16

Olga Sliozbergilta oli jo vangittu mies ja nyt tultiin pitämään kotitarkastusta ja hakemaan häntä itseään. Etsintä kesti neljä tuntia, ja noiden neljän tunnin aikana hän järjesteli harjateollisuuden stahanovilaisten kongressin pöytäkirjoja – hän oli edellisenä päivänä ollut sihteerinä kongressissa. Pöytäkirjojen keskeneräisyys huoletti häntä enemmän kuin eroaminen ainiaaksi lapsistaan! Jopa etsintää johtavan tutkijaviranomaisenkin oli pakko kehottaa häntä: ”Hyvästelkää nyt sentään lapsenne!”

17

Jelizaveta Tsvetkova sai vuonna 1938 Kazanin istumavankilaan kirjeen viisitoistavuotiaalta tyttäreltään: ”Äiti! Sano, kirjoita – oletko syyllinen vai et? … Soisin mieluummin, ettet ole syyllinen, ja silloin en liity komsomoliin enkä anna sinun kohtaloasi anteeksi. Mutta jos olet syyllinen, minä en enää kirjoita sinulle vaan vihaan sinua.” Ja siellä äiti sitten kosteassa hautamaisessa sellissään, tuikkumaisen lampun valossa kärsii ristiriidan kynsissä: kuinka tytär voisi elää kuulumatta komsomoliin? Kuinka hän voisi vihata neuvostovaltaa? Vihatkoon ennemmin minua. Ja hän kirjoittaa: ”Minä olen syyllinen --- liity komsomoliin!”

18

Rjazanin alueen kansanvalistusasiain osaston kaaderijaoston päällikkö kysyi minulta vuonna 1957: ”Mistä syystä teidät vangittiin vuonna neljäkymmentäviisi?” – ”Yksilönpalvonnan vastaisista puheista”, minä vastasin. ”Kuinka se voi olla mahdollista?” nainen hämmästeli. ”Oliko yksilönpalvontaa muka jo silloin?” (Hän oli vilpittömästi ymmärtänyt asian niin, että yksilönpalvonta oli havaittu vuonna 1956 – mistäpä sitä olisi vuonna 1945 ollut?)

19

Vuonna 1938 Uralin seuduilla Višera-joella levisi rajumyrskyn nopeudella metsäpalo, joka uhkasi kahta leiripistettä. Mitä tehdä vangeille? Päätös oli tehtävä muutamassa minuutissa, ohjeita ei ehditty kysellä. Saattovartio ei päästänyt vankeja – kaikki paloivat. Tämä oli vähemmän työläs ratkaisu. Jos vangit olisi päästetty leiristä, ja he olisivat karanneet, saattovartio olisi tuomittu.

20

Himkissä, aivan Moskovan lähistöllä (nykyään se kuuluu jo itse Moskovaan), majuri Volkov panee Vapun päivänä merkille, että vangit eivät ole iloisia. Ja määrää: ”Kaikki iloitsemaan heti! Jos kuka näyttää nurjaa naamaa – karsseriin!” Ja insinöörejä ilahduttamaan hän lähettää kolmatta tuomiotaan istuvia kriminaalityttöjä – laulamaan rivoja viisuja. Voidaan huomauttaa, että se ei ollut omalaatuisuutta vaan poliittinen toimenpide, hyvä on.

21

Tuohon samaan leiriin tuotiin erä uusia vankeja. Eräs tulokkaista – Ivanovski – esittäytyy Bolšoi-teatterin tanssijaksi. ”Mitä? Taiteilija?” Volkov raivostuu. ”Kaksikymmentä vuorokautta karsseria! Mene itse ilmoittautumaan ŠIZO:n päällikölle!” Jonkin ajan kuluttua hän soitti: ”Istuuko se taiteilija?” – ”Istuu” – ”Tuliko itse?” – ”Itse tuli.” – ”No, päästäkää se! Määrään hänet apulaiskomendantiksi.”

22

Zoja Zalesskaja, puolalainen aatelisnainen, joka oli uhrannut koko elämänsä ”kommunismin asialle” palvelemalla Neuvostoliiton tiedustelupalvelussa, teki tutkintavankeusvaiheessa itsemurhan kolmesti: hirttäytyi – pelastettiin silmukasta, avasi valtimonsa – häirittiin, loikkasi seitsemännen kerroksen ikkunalaudalle – torkkunut tutkijaviranomainen ehti tarttua häntä hameesta. Pelastettiin kolmesti – teloitettavaksi ampumalla.

23

Vuonna 1946 Samarkan leiripisteessä ryhmä intellektuelleja on viimeisillään jo aivan kuoleman rajalla: he ovat näännyksissä nälästä, kylmästä ja ylivoimaisesta työstä – unikin on heiltä riistetty, sillä heillä ei ole paikkaa missä nukkua, korsuparakkeja ei ole vielä rakennettu. Turvautuvatko he varastamiseen? Rupeavatko he koputtelemaan? Niiskuttavatko he tuhoutunutta elämäänsä? Ei! Nähdessään kuoleman olevan lähellä, ei enää viikkojen vaan päivien päässä, he kerääntyvät seinustalle ja kuluttavat viimeisen unettoman vapaa-aikansa seuraavalla tavalla: Timofejev-Resovski kokoaa heidät ”seminaariin”, ja he kiirehtivät vaihtelemaan keskenään sitä, minkä yksi tietää mutta toiset eivät tiedä, – he pitävät toisilleen viimeiset luentonsa. Isä Saveli ”kuolemasta jota ei tarvitse hävetä”, hengellisen akatemian käynyt pappi patristiikasta, uniaatti jotakin dogmatiikasta ja kanoniikasta, energia-asiantuntija tulevaisuuden energiatalouden periaatteista, taloustieteilijä (leningradilainen) siitä, miten uusien ideoiden puuttuessa epäonnistuttiin Neuvostoliiton talouselämän periaatteiden luomisessa. Timofejev-Resovski itse kertoo heille mikrofysiikan periaatteista. Kerta kerralta seminaarin jäseniä on vähemmän: pois jääneet ovat ruumishuoneella…

24

Ihmiset elivät kavaltamisen kentässä, ja parhaat perustelut käytettiin sen puolustelemiseen. Muuan aviopari odotti vuonna 1937 vangitsemistaan – siitä syystä, että vaimo oli tullut Puolasta. Ja he päättivät toimia näin: odottamatta tuota vangitsemista mies ilmiantoi vaimonsa! Vaimo vangittiin, kun taas mies ”puhdistui” NKVD:n silmissä ja jäi vapaalle jalalle.

25

Fjodor Peregud ruokki ja juotti Miša Ivanovin: tällä ei ollut työpaikkaa – hän järjesti tämän Tambovin vaunuvarikolle ja opetti ammatin; tällä ei ollut asuinpaikkaa – hän majoitti tämän luokseen, kuin sukulaisen. Ja niin sitten Mihail Dmitrijevitš Ivanov tekee NKVD:hen ilmoituksen, että Fjodor Peregud kiitteli kotonaan ruokapöydässä saksalaisten tekniikkaa. Peregudia tultiin hakemaan ja myös 14-vuotias tytär temmattiin vankilaan – ja kaikki tämä on M. D. Ivanovin tilillä! Ivanov saapui oikeudenkäyntiin kasvot mustina: siis välistä sielun mätäneminen näkyy kasvoista. Mutta pian hän lähti tehtaasta ja rupesi avoimesti valtionturvallisuuden palvelukseen. Myöhemmin hänet alennettiin lahjattomuuden vuoksi palokuntalaiseksi.

26

Kasvinjalostaja V. S. Markinin vangitsemisen jälkeen agronomi A. A. Solovjov varasti tyynesti edellisen jalostaman ”Taiga-49”-vehnälajikkeen.

27

Kun buddhalaisen kulttuurin instituutti oli tuhottu (kaikki huomattavimmat työntekijät vangittu) ja sen johtaja akateemikko Štšerbatski kuollut, Štšerbatskin oppilas Kaljanov tuli akateemikon lesken luo ja suostutteli tämän luovuttamaan vainajan kirjat ja käsikirjoitukset hänelle – ”muuten tulee ikävyyksiä: buddhalaisen kulttuurin instituutti on paljastunut vakoilukeskukseksi”. Saatuaan työt haltuunsa hän julkaisi osan niistä omalla nimellään ja tällä tavalla kohosi maineeseen.

28

Mikä on vaaratonta luettavaa erikoisleirissä? Aleksandr Stotik, joka oli Džezkazganin osaston talousmiehiä, luki salaa iltaisin "Paarman" lyhennelmää. Yhtä kaikki hänestä tehtiin ilmianto. Tarkastusta suorittamaan saapui itse osaston päällikkö sekä lauma upseereja: ”Odotatko sinä amerikkalaisia vai?” Hänet pakotettiin lukemaan ääneen englanniksi. ”Montako vuotta tuomiosta on jäljellä?” – ”Kaksi vuotta.” – ”Nyt on sitten kaksikymmentä!” Löydettiin vielä runojakin: ”Oletko sinä kiinnostunut rakkaudesta mitä?... Tälle miehelle sellaiset olot, että unohtaa paitsi englannin vielä venäjänkin kielen!”

29

Vuonna 1944, kun meikäläiset kaappasivat Janosin Unkarissa, hän oli 18-vuotias (eikä edes armeijassa). ”Minä en ollut silloin vielä ehtinyt tehdä ihmisille sen paremmin hyvää kuin pahaakaan”, hän hymyilee. ”Minusta ei ollut vielä ollut ihmisille hyötyä eikä haittaa.” Tutkimukset sujuivat Janosin kohdalla tähän tapaan: tutkijaviranomainen ei osannut sanaakaan unkaria, eikä Janos osannut sanaakaan venäjää. Välistä tuli erittäin huonoja tulkkeja – Karpaattien ukrainalaisia. Janos allekirjoitti 16:n liuskan kuulustelupöytäkirjan missään vaiheessa saamatta selville, mitä siinä oli. Ja kun vieras upseeri sitten luki hänelle jotakin paperista, hän ei pitkään aikaan käsittänyt, että se oli erikoistuomioistuimen (OSO:n) tuomio. Ja hänet lähetettiin metsätöihin pohjoiseen, jossa hän joutui viimeisilleen ja päätyi sairaalaan. Kun Janos rehabilitoitiin Stalinin kuoleman jälkeen, hän olisi kuulemma uteliaisuuttaan kovasti halunnut pyytää unkarinkielisen jäljennöksen tuomiostaan, saadakseen tietää, mistä hän oli istunut yhdeksän vuotta. Mutta ei uskaltanut: ”Luulevat vielä että – mitä minä sillä teen? Enkä minä todellakaan sitä enää niin tarvitsekaan...” Hän oli ymmärtänyt meikäläisen hengen: miksi hänen oikeastaan enää tarvitsikaan tietää?...

30

Lisäksi uzbekki kertoili kaikenlaisia tapauksia. Esimerkiksi hänen toverinsa kulki ketjussa ja oli näkevinään, että joku aikoi juosta rivistöstä. Saattovartiomies painoi liipaisinta ja yhdellä sarjallaan surmasi viisi vankia. Koska kuitenkin kaikki saattovartiomiehet myöhemmin todistivat, että rivistö kulki rauhallisesti, sotamies sai ankaran rangaistuksen: viidestä ihmishengestä hänelle annettiin viidentoista vuorokauden arestirangaistus (lämpimässä päävahdissa tietenkin).

31

Kukapa ei tällaisia tapauksia tietäisi, kukapa Arkkipelagin alkuasukas ei niistä osaisi kertoa!... Moniako sellaisia koimme ojennustyöleireissä: työssä jossa ei ole vyöhykettä vaan on ketjun näkymätön viiva – kajahtaa laukaus, ja vanki suistuu kuolleena maahan: hän ylitti viivan, kuulemma. Ehkä ei ylittänytkään – viivahan on näkymätön – mutta kukaan ei nyt mene tarkistamaan, ettei itse kaatuisi viereen. Eikä liioin tule komissiota tarkistamaan, missä tapetun jalat ovat. Tai kenties hän astuikin – saattovartiomieshän voi vahtia näkymätöntä viivaa, kun taas vanki tekee työtä. Tuon luodin saakin juuri vanki, joka keskittyneimmin ja rehdeimmin tekee työtä. Novotšunkan asemalla (Ozerlag) heinätöissä hän näkee parin kolmen askeleen päässä vielä heinää ja – isännän sydän, otetaanpa tuokin talteen – luoti! Ja sotilaalle kuukauden loma!

32

Ja sitten alkoikin olla jo uuden tuomitsemisen aika. Anarkisti Dmitri Venediktov vietiin kolmen vuoden Tobolskin karkotuksen jälkeen (v. 1937) kategorisen täsmällisen syytteen perusteella: ”obligaatiolainoja koskevien huhujen levittämisestä” (mitä huhuja voi olla lainoista, jotka tulevat joka vuosi yhtä vääjäämättömästi kuin hehkeä toukokuu?!...) sekä ”tyytymättömyydestä neuvostovaltaan” (karkotetunhan pitää olla osaansa tyytyväinen!). Entä mitä moisista tympeistä rikoksista annetaan? Teloittaminen ampumalla 72:n tunnin kuluessa ja ilman valituksenteko-oikeutta!

33

Adamova-Sliozberg kertoo liikuttavasti tapaamastaan Motja-tytosta, joka vuonna 1936 pantiin vankilaan luvattomasta poistumisesta – kaksituhatta kilometriä jalkaisin! urheilumitali sellaisesta pitäisi antaa – Uralin karkotuksesta kotikyläänsä Svetlovidovoon Tarussan seudulle. Hänet oli karkotettu alaikäisenä koululaisena vanhempiensa mukana v. 1929, jolloin hän myös ikiajoiksi menetti opiskelemisen mahdollisuuden. Opettaja oli nimittänyt häntä hellästi Motja-”pikku Edisoniksi”: paitsi että tyttö oli hyvä koulussa, hänellä oli keksijän aivot – kyhäsi puroon jonkinlaisen turbiinin ja muitakin keksintöjä kouluaan varten. Seitsemän vuotta myöhemmin hänen teki mieli päästä edes vilkaisemaan tuon luoksepääsemättömän koulunsa hirsiseiniä, ja – siitä hyvästä ”pikku Edison” sai vankilaa ja leiriä.

34

Välistä sattui, että entiset kulakit kuljetettiin tundralle tai taigaan, päästettiin irralleen ja – unohdettiin sinne: heitähän oltiin viemässä kuolemaan, miksi suotta pitämään lukua? Eikä heille annettu kiväärimiestäkään – kaukana korvessa kun oltiin. Ja vihdoinkin viisaasta johdosta päästyään – hevositta ja auroitta, kalaverkoitta, kiväärittä – tuo työteliäs sinnikäs heimo ehkä muutamia kirveitä ja lapioita asemaan aloitti toivottoman taistelun elämästä olosuhteissa, jotka olivat vain hiukan helpommat kuin kivikaudella. Ja vastoin sosialismin taloudellisia lakeja nuo asutukset eivät ainoastaan selviytyneet hengissä vaan vahvistuivat ja rikastuivat!
Sellaisessa asutuksessa jossakin Obilla – siis ei laivareitin tuntumassa vaan sivuhaaran varrella – varttui Burov, joka joutui sinne nuorena poikana. Hän kertoo, että vasta juuri ennen sotaa ohi kulki jokialus, joka huomasi heidät ja pysähtyi. Ja aluksessa olikin rajonin johtoa. Kyselivät että mistä ollaan ja keitä ja mistä lähtien on oltu. Johto tyrmistyi heidän rikkauttaan ja hyvinvointiaan, jollaista ei heidän kolhoosipiirissään tunnettu. Lähtivät pois. Mutta muutaman päivän päästä tuli valtuutettuja mukanaan NKVD :n kiväärimiehiä, ja taas niin kuin ruttovuonnakin asukkaita käskettiin tunnin kuluessa jättämään kaikki, koko lämmin asutus ja – tyhjin käsin, vain pienet nyytit mukanaan passitettiin eteenpäin tundralle.

35

Vanhauskoiset! – ikuisesti vainotut, ikuisesti karkotetut – hepä oivalsivatkin jo kolme vuosisataa aikaisemmin Johdon ikuisen olemuksen! Vuonna 1950 lensi kone Podkamennaja Tunguskan äärettömien seutujen yläpuolella. Sodan jälkeen oli lentäjien koulutus suuresti kohentunut, ja niinpä uuttera lentäjä havaitsi jotakin, jota 20:een vuoteen ei ollut huomattu: jokin tuntematon asutus taigassa. Pani paikan merkille. Ilmoitti. Paikka oli kaukana korvessa, mutta MVD:lIe mikään ei ole mahdotonta, ja puolen vuoden päästä sinne jo päästiinkin. Kävi ilmi, että asukkaat olivat Jartsevon vanhauskoisia. Kun suuri kaivattu Rutto – eli kollektivisoiminen – alkoi, he pakenivat tuota herkkua kauaksi taigaan, koko kylä. Ja elivät siellä pistämättä nenäänsä ulos, erään vanhimmistaan vain päästivät yksinään Jartsevoon hakemaan suolaa, metalliosia kalastus- ja metsästysvarusteisiinsa sekä työvälineidensä metalliosia, kaiken muun tekivät itse, ja rahojen asemesta ukko varmaan otti nahkoja retkelleen. Hoideltuaan asiat hän haihtui basaarista taakseen pälyillen kuin takaa-ajettu rikollinen. Ja sillä tavalla Jartsevon vanhauskoiset voittivat 20 vuotta elämää! – 20 vuotta vapaata ihmisen elämää petojen parissa, kahdenkymmenen vuoden kolhoosiankeuden asemesta. Kaikki he kulkivat kotitekoisissa vaatteissa ja jalkineissa ja näyttivät poikkeuksellisen terveiltä.
Niinpä nyt sitten nämä kolhoosirintamasta luistaneet tympeät karkurit vangittiin kaikki ja heille läntättiin pykälä – mitä arvelisitte: mikä? Yhteys maailman porvaristoon? Tuholaistoiminta? Ei vaan 58–10, neuvostovastainen agitaatio (!?!?) ja 58–11, järjestö. (Monet heistä joutuivat myöhemmin Steplagin Džezkazgamin ryhmään, josta tiedot ovatkin peräisin.)
Ja vuonna 1946 joitakin muita vanhauskoisia, jotka urhoollisten joukkojemme rynnäköllä (kranaatinheittimin – Isänmaallisen sodan kokemusta) lyötiin jostakin unohdetusta syrjäisestä luostarista, rahdattiin lautoilla Jeniseitä pitkin. Lannistumattomat vangit – Stalinin kaudella samoja kuin Pietarinkin aikaan! – hyppivät lautoilta Jenisein veteen, ja sinne konepistoolimiehemme sitten lopettelivat heitä.

36

Vjatkan seudun kylään tuli vuonna 1943 tieto, että heidän kolhoosistaan oleva Kožurin, jalkaväen sotamies, oli joko passitettu rangaistuskomppaniaan tai suoraan ammuttu. Ja heti paikalla hänen vaimonsa ja kuuden lapsensa luokse (vanhin 10-vuotias, nuorin 6:n kuukauden ikäinen, lisäksi vaimon luona asui tämän kaksi sisarta, ikäneitoja alta viidenkymmenen) saapui täytäntöönpanijoita (te ymmärrätte jo tämän sanan, lukija, se on lievennetty muoto sanasta pyöveli). Ja antamatta perheen myydä mitään (mökki, lehmä, lampaat, heinät, puut – kaikki oli jätettävä ihmisten ryövättäväksi) kaikki yhdeksän paiskattiin pikkuesineineen rekeen ja kuljetettiin kovassa pakkasessa 60:n kilometrin päähän Vjatka-Kirovin kaupunkiin. Jumala yksin tietää, kuinka he eivät matkalla paleltuneet hengiltä. Puolitoista kuukautta heitä pidettiin Kirovin kauttakulkuvankilassa ja karkotettiin sitten pieneen savenvalimoon Uhtan lähistölle. Siellä vanhapiikasisaret lähtivät tonkimaan tunkiota, sekosivat järjiltään ja pian kuolivat molemmat. Äiti ja lapset selviytyivät hengissä yksinomaan paikallisten asukkaiden (epäaatteellisen, epäisänmaallisen, ehkäpä peräti neuvostovastaisenkin) avun turvin. Vartuttuaan pojat sitten menivät armeijaan ja niin kuin sanotaan ”kunnostautuivat sotilaallisessa ja poliittisessa koulutuksessa”. Vuonna 1960 äiti palasi kotikyläänsä mutta ei löytänyt hirrenpätkää eikä uunitiiltäkään mökkinsä paikalta.

37

Entä mihin helminauhaan punoa, mihin karkotuksen lajiin kirjata isänmaallisen sodan invalidien karkotus? Emme tiedä siitä juuri mitään (ja harva tietää). Mutta virkistäkääpä muistianne: miten paljon noita rampoja – eikä vielä vanhojakaan – liikuskeli meidän basaareissamme ja teehuoneiden vaiheilla ja matkasi sähköjunissa sodan päättymisen aikoihin. Ja jotenkin nopeasti ja huomaamattomasti he ovat harvenneet. Sekin oli virta, kampanja sekin. Heidät karkotettiin jollekin pohjoisen saarelle – karkotettiin siksi, että he olivat isänmaan kunniaksi antaneet rujouttaa itsensä sodassa, heidät karkotettiin kansakunnan tervehdyttämiseksi, kansakunnan joka niin voitokkaasti on kunnostautunut kaikissa urheilun ja pallopelin muodoissa. Siellä, tuntemattomalla saarella noita kovan onnen sotasankareita pidetään luonnollisestikin vailla oikeutta olla kirjeenvaihdossa emämaan kanssa (harvat kirjeet murtautuvat lävitse, niiden perusteella juuri tiedetäänkin) ja tietenkin niukalla leipäannoksella, sillä työllään he auttavat oikeuttamaan runsaan.

38

Paikalliset komendantuurit ottivat käyttöön omia tulkintojaan siitä, mikä katsottiin karkaamiseksi ja mikä ei, missä nimenomaan oli kielletty viiva, jota karkotettu ei saanut ylittää, ja saiko hän lähteä puunhakuun tai sienestämään. Esimerkiksi Hakassiassa Ordžonikidzevskin kaivosasutuksessa oli tällainen määräys: poistuminen ylös (vuorille) oli vain kurin rikkomista ja tiesi viittä vuotta leiriä; poistuminen alas (rautatien suuntaan) oli karkaamista ja tiesi 20:ta vuotta pakkotyötä. Ja niin syvälle siellä juurtui tuo anteeksiantamaton hölläkätisyys, että kun ryhmä karkotettuja armenialaisia, jotka kaivoksen johdon omavaltaisuus oli saattanut epätoivoon, lähti rajonin keskukseen tekemään valitusta johdosta – luonnollisestikin ilman komendantuurin lupaa tällaiseen poistumiseen, – he saivat kaikki tuosta karkaamisestaan vain kuusi vuotta.

39

Muuan jo yli 80-vuotias kreikkalaisnainen karkotettiin sodan lopulla Simferopolista Uralille. Kun sota päättyi ja hänen poikansa palasi Simferopoliin, nainen tietenkin matkusti poikansa luo ja asui salaa tämän luona. Vuonna 1949 hänet – nyt 87-vuotiaana (!) – napattiin, tuomittiin 20:ksi vuodeksi pakkotyöhön (87 + 20 =?) ja passitettiin Ozerlagiin.

40

Džambulin alueella muistettiin toinen vanha niin ikään kreikkalainen nainen. Kun kreikkalaisia karkotettiin Kubanilta, hänet ja hänen kaksi aikuista tytärtään vietiin, kun taas kolmas tytär, joka oli naimisissa venäläisen kanssa, jäi Kubanille. Aikansa eukko eleli karkotuksessa ja päätti sitten lähteä kolmannen tyttärensä luo kuolemaan. ”Karkaaminen”, pakkotyötä, 20 vuotta!

41

Pitihän Pjotr Viksnan vuonna 1922 karata taantumuksellisen porvarillisen Latvian armeijasta, paeta vapaaseen Neuvostoliittoon, täällä saada kirjeenvaihdosta Latviaan jääneiden sukulaisten kanssa (nämä eivät Latviassa joutuneet kärsimään ollenkaan) karkotus Kazahstaniin vuonna 1934, säilyttää reippautensa ja Ajaguzin varikon uupumattomana karkotettuna veturimiehenä yletä stahanovilaiseksi, jotta vuoden 1937 joulukuun 3:ntena varikolla päästiin ripustamaan esille teksti: ”Ottakaa esimerkkiä t. Viksnasta!", ja joulukuun 4:ntenä toveri Viksna pantiin toiselle kierrokselle, jolta hänen ei ollut määrä enää palata.

42

Järjestelmä oli kokeiltu ja trimmattu, ja vastedes se säälimättömästi nappaisi kynsiinsä jokaisen osoitetun, määrätyn, tuomitun petturikansan ja joka kerta yhä rivakammim tšetšenit; ingušit; karatšait; balkarit; kalmukit; kurdit; Krimin tataarit; vihdoin Kaukasian kreikkalaiset. Järjestelmä on erityisen dynaaminen vielä sikälikin, että Kansojen Isän päätöstä ei ilmoiteta kansalle lörpötteliään oikeudenkäynnin muodossa vaan nykyaikaisen moottoroidun jalkaväen taisteluoperaation keinoin: aseistetut divisioonat tunkeutuvat yöllä tuomitun kansan keskuuteen ja miehittävät avainasemat. Rikollinen kansa herää ja näkee konekiväärien ja konepistoolien renkaan jokaisen kylän ympärillä. Ja aikaa annetaan 12 tuntia (mutta se on liikaa, moottoroidun jalkaväen pyöriä ei voi seisottaa niin kauan, ja niinpä Krimillä aikaa onkin vain kaksi ja jopa puolitoista tuntia) jokaisen ottaa sen verran kuin pystyy kantamaan. Ja sitten kaikki tyynni sullotaan kuin vangit jalat kippurassa kuorma-auton lavalle istumaan (mummot, äidit pikkulapsinenne, autoon siitä, eikö sana kuulu!), ja – vartioidut kuorma-autot ajavat rautatieasemalle. Ja sieltä karjavaunujunilla määränpäähän. Tai ehkäpä vielä pääsevät rehkimään lotjankiskojina (niin kuin Krimin tataarit Unža-joella – heillepä juuri sopivatkin nuo pohjolan suot); kiskomaan touvilla lotjia vastavirtaan 150–200 kilometriä synkkään korpeen (Kologrivon yläpuolelle), ja lotjissa makaavat liikuntakyvyttömät harmaapartaiset ukot.

43

”Miehenne (Aleksandr Petrovitš Maljavko-Vysotski) kuoli ennen oikeudenkäyntiä ja tutkimusta, eikä häntä näin ollen voida rehabilitoida.”

« Takaisin etusivulle