GULAG - Vankileirien saaristo

Aleksandr Solženitsyn

Kirjallisuuden Nobel 1970

Kirja, joka sai Neuvostoliiton vapisemaan.

« Takaisin etusivulle

Punainen lihamylly ja sen kuvaaja

”On tiukasti sotilaallisen toiminnan aika. On välttämätöntä terästää massojen energiaa ja luonnetta vastavallankumouksellisiin kohdistettavalla joukkoterrorilla, etenkin Pietarissa, jonka antama esimerkki on ratkaisevan tärkeä. Terveisin Lenin.” (3.7.1918.)

Toisin kuin Lokakuun vallankumouksessa yliotetta havitelleet bolševikit kernaasti muistivat, heidän nousunsa ei ollut historiallinen välttämättömyys eivätkä työtätekevät massat olleet heidän puolellaan. Massat eivät tienneet heistä mitään, etenkään maaseudulla. Bolševikkeja oli vähän ja alusta pitäen he joutuivat pelkäämään entistä yhteiskuntajärjestystä puolustavien valkoisten vastaiskua sekä kilpailevien uudistajien kuten menševikkien tai sosialistivallankumouksellisten juonitteluja.

Kun kannattajien joukko oli pieni eikä rahaa ja muita tarvikkeita ollut nimeksikään, valtaa oli vahvistettava sitä lujemmin ottein. Köyhän kansan katkeruutta oli helppo lietsoa, niinpä tehdastyöläisiä ja talonpoikaisväestöä yllytettiin tilanherroihin ja teollisuuspomoihin kohdistuviin tuhotöihin. Toisaalta bolševikkihallinto pani ruhjovin toimenpitein kuriin nuo samat työläiset, kun he nurisivat elintarvikesäännöstelystä, ja ennen kaikkea talonpojat jotka yrittivät kapinoida viljan ja muiden oman työnsä hedelmien pakko-ottoa vastaan. Elokuussa 1918 Lenin sähkötti Penzan neuvoston toimeenpanevalle komitealle:

”Toverit! Kulakkien kapina teidän viidessä piirikunnassanne on murskattava säälimättä. Koko vallankumouksen edut vaativat sitä, sillä kaikkialla ollaan nyt käymässä ’viimeistä taistelua’ kulakkeja vastaan. On luotava esimerkkitapaus. 1) Hirtettävä (ja sanon hirtettävä sillä tavalla, että ihmiset näkevät sen) ainakin sata kulakkia, porhoa, tunnettua verenimijää. 2) Julkaistava heidän nimensä. 3) Otettava heiltä kaikki vilja. 4) Nimettävä panttivangit, kuten ilmoitimme eilisessä sähkeessämme. Tehkää tämä sillä tavalla, että ihmiset satojen virstojen säteellä näkevät sen, vapisevat, ottavat opikseen ja toteavat: ne tappavat verta janoavat kulakit nyt ja tulevaisuudessakin. Sähköttäkää että olette ottaneet vastaan ja toteuttaneet nämä käskyt. Teidän Lenin.”

Kuukautta myöhemmin neuvostohallitus antoi asetuksen joka laillisti ns. punaisen terrorin: ”Vallitsevassa tilanteessa on ehdottoman välttämätöntä lisätä Tšekan voimavaroja (...), puolustaa neuvostotasavaltaa sen vihollisia vastaan eristämällä heidät keskitysleireihin ja ampumalla heti tavattaessa jokainen, joka on sekaantunut valkokaartien järjestäytymiseen, salaliittoihin, kapinoihin tai mellakoihin, julkaisemalla ammuttujen nimet ja tiedot mistä syystä heidät on teloitettu.”

Ja niin edelleen. ”Vallitseva tilanne” jatkui, terrori laajeni ja syveni. Viime vuosisadan kansanmurhaajina muistetut Stalin, Hitler ja Mao eivät varsinaisesti keksineet mitään mitä Lenin, Dzeržinski, Trotski ja Tuhatševski eivät olisi jo alamaisiinsa soveltaneet, tuskin heidän aasialaiset, afrikkalaiset ja latinalaisamerikkalaiset seuraajansa liioin.

Vallankäytön keinona terrori on kaksiteräinen, tai osuvammin sitä voisi ehkä verrata teräväksi hiottuun veitseen tai miekkaan josta puuttuu kahva: leikkaa hyvin mutta sitä on huono pidellä. Pelko tarttuu vääjäämättä myös vallankäyttäjiin. Sanoohan selvä järkikin että ankarin keinoin hallittujen alamaisten joukossa syntyy tyytymättömyyttä, otollista maaperää kapinoille ja salaliitoille. Itseään ruokkiva pelko johtaa vähitellen yhä laajamittaisempiin varokeinoihin, yhä summittaisempiin vangitsemisiin ja – ainakin Stalinin tapauksessa – vähitellen myös kokonaisten väestöjen siirtoihin mahdollisimman kauas omilta asuinsijoiltaan.

Vangituille ja tuomituille tarvittiin vankiloita ja ojennusleirejä, seudulta toiselle tai työkohteesta toiseen siirrettäville väkijoukoille kuljetusleirejä. Näistä tarpeista lähti kohti uutta yhteiskuntajärjestystä hapuilevaan Neuvostojen maahan kehkeytymään laaja pakkolaitosten verkosto, ”vankileirien saaristo”.

Ensimmäiset leirit perustettiin jo vuonna 1918 ja seuraavan vuosikymmenen mittaan niiden määrää lisättiin tarpeen mukaan. 1930-luvun raskaiden sortotoimien yhteydessä vangittiin ja teloitettiin ennennäkemättömät määrät neuvostokansalaisia. Leirejä tarvittiin paljon lisää, niiden kokoa kasvatettiin ja pakkotyön osuutta maan suunnitelmataloudessa korostettiin entistä enemmän. Leirivankeja käytettiin erityisesti metsä- ja kaivostöihin sekä rakennushankkeiden toteuttamiseen syrjäisille ja vaikeakulkuisille seuduille, kuten Itämeren ja Vienanmeren yhdistävän ns. Stalinin kanavan sekä Siperian pohjoisen, ns. Baikal-Amurin radan rakentamiseen.

Jo vuonna 1930, kuin alkavan vuosikymmenen kehitystä ennakoiden oli perustettu leirien hallinto- ja koordinointielin GULag. Kirjainyhdistelmä on lyhenne sanoista Glavnoje upravlenije ispravitelno-trudovyh lagerei i kolonii, suomeksi Ojennustyöleirien ja siirtoloiden keskushallinto. Stalinin kuolemaan saakka GULag toimi salaisen poliisin alaisuudessa. Vähitellen kirjainyhdistelmä muuttui substantiiviksi joka alkoi elää omaa elämäänsä; sen merkitys avartui tarkoittamaan käytössä ollutta pakkotyöjärjestelmää yleensä, tai vielä laajemmin koko vangitsemis- ja vankilajärjestelmää. Sen jälkeen kun Aleksandr Solženitsynin käsillä oleva teos teki lyhenteen maailmanlaajuisesti tunnetuksi, on saatettu puhua myös esimerkiksi Kiinan tai Pohjois-Korean Gulagista.

Neuvostoliiton viimeisinä vuosina ja erityisesti sen romahdettua 1990-luvun alussa tutkijat pääsivät tutustumaan myös GULagin arkistoihin. Vaikka niiden järjestyksessä oli toivomisen varaa, runsaasti uutta, aikaisempia oletuksia tarkentavaa tietoa on tullut esiin. Voidaan arvioida että vuosien 1934-40 välillä leireihin lähetettiin noin seitsemän miljoonaa ihmistä. Sodan aikana väki leireistä väheni jonkin verran, jo siitäkin syystä että kuolleisuusluvut nousivat heikentyneen elintarvikeja lääkehuoltotilanteen vuoksi. Sodanjälkeisen ajan kurjat olot ja vuosien 1946-47 talvikauden nälänhätä aiheuttivat mm. varastelun lisääntymistä, mikä puolestaan johti rangaistusten koventamiseen ja leirien täyttymiseen uudelleen. Vuoden 1953 alussa GULagin hallinnoimien leirien ja työsiirtoloiden piirissä oli lähes kolme miljoonaa pakkotyöläistä.

”Jo Roomassa saatiin selville totuus jonka GULAG unohtaa: että orjan pitäminen nälässä on epätaloudellista ja sitä pitää ruokkia”, toteaa Ruska Doronin, muuan Solženitsynin Ensimmäinen piiri -romaanin henkilöistä. Vanhan viisauden unohtaminen kävi ajan mittaan kalliiksi. Niin huonosti kuin leirivankeja kohdeltiinkin, jonkinlaista ruokaa, vaatetusta ja huoltoa heille oli pakko järjestää. Vartijoille ja muulle henkilökunnalle piti maksaa jopa palkkaa, joten huolto- ja valvontakoneiston ylläpito vei kannattavuuslukemat vääjäämättä miinuksen puolelle. Kun salaisen poliisin päällikkö Lavrenti Berija allekirjoitti 1 200 000 pakkotyövankia koskevan armahduspäätöksen maaliskuussa 1953, kolme viikkoa Stalinin kuoleman jälkeen, toimenpide ei johtunut humanitäärisistä syistä eikä diktaattorin poismenon aiheuttamasta yhteiskuntapolitiikan jyrkästä muutoksesta, vaan siitä että hänen seuraajaehdokkaansa ymmärsivät taloudellisia realiteetteja sentään hieman paremmin. Heidän valtataistelunsa alkuvaiheessa Berija teloitettiin, GULag siirrettiin sisäministeriön alaisuuteen ja leirien suurimittainen alasajo toteutettiin muutamassa vuodessa.

Virallisesti GULag lakkautettiin vuonna 1960, mutta erinäiset leirit ilmeisesti jatkoivat toimintaansa aina reaalisosialismin loppuun saakka, eivätkä vankien olot niissä sanottavasti parantuneet. Neuvostoliiton maaseudulla liikkuminen oli ulkomaalaisilta miltei kokonaan kiellettyä, tai ainakin sitä valvottiin tarkasti. Perusteeksi mainittiin sotilasstrategiset syyt; tosiasiassa haluttiin ennen kaikkea estää hyväuskoisia turisteja eksymästä töllistelemään jonkin metsäkombinaatin työskentelyä kivikautisilla välineillä tai ojennusleirin ruokintahetkeä ja sopanluirua jonottavia vankeja, jotka olivat erehdyttävästi Auschwitzin asukkien näköisiä.

Koska läheskään kaikkia vankileirijärjestelmää valaisevia arkistolähteitä ei ehditty tutkia ennen kuin niiden käyttöä ryhdyttiin jälleen rajoittamaan, vieläkään ei voida sanoa varmasti kuinka paljon leirejä kaikkiaan oli tai kuinka monta ihmistä niihin suljettiin.

”Levittäkää isolle pöydälle suuri Synnyinmaamme kartta. Pankaa lihava musta piste jokaisen alueen keskuskaupungin kohdalle, jokaiseen rautateiden solmukohtaan, jokaiseen vaihtopisteeseen jossa rata loppuu ja joki alkaa tai joki tekee mutkan ja alkaa kinttupolku. Mikä se on? Taudinkantajakärpästen tuhrima karttako? Katselette Arkkipelagin satamien mahtavaa karttaa”, kirjoittaa Aleksandr Solženitsyn käsillä olevan teoksen luvussa ”Arkkipelagin satamat”.

Jonkin vastuulliselta tuntuvan arvion mukaan leirejä oli yhteensä viitisensataa, työsiirtoloita parisen tuhatta. Jotkut niistä toimivat vain lyhyen aikaa. Erimittaisia tuomioita leireissä kärsineitä ihmisiä uskotaan olleen noin 14 miljoonaa. Kuljetusten aikana kuolleiden lukumäärää on erittäin vaikea arvioida, koska he eivät päätyneet mihinkään tilastoihin.

”... maan joka maantieteeltään oli rikkonainen kuin arkkipelagi mutta psykologialtaan yhtenäinen kuin manner, maan joka oli miltei näkymätön ja miltei aistien tavoittamattomissa ja jota asutti vankien kansa. Kuin sarkajako tämä arkkipelagi pirstoi ja kirjavoitti toisen maan, johon se kuului, työntyi sen kaupunkeihin, riippui sen kattojen yläpuolella – ja silti monet eivät arvanneet ollenkaan, hyvin monet olivat kuulleet jotakin hämärää, mutta vain siellä käyneet tiesivät kaiken”, Solženitsyn kirjoittaa avaussanoissaan.

Neuvostovaltion kahden ensimmäisen vuosikymmenen ajan, osapuilleen vuosien 1937-38 suuriin puhdistuksiin saakka ojennusleirien olemassaoloa ei varsinaisesti salailtu; niiden katsottiin kuuluvan myös sosialistisen yhteiskunnan kontrollin ja ”itsehoidon” järjestelmään. Maksim Gorkin johtama kirjailijaryhmä oli jopa laatinut näyttävän ja hengeltään myönteisen reportaasikirjan Solovetskin vankisiirtolasta. Salaisuuden verho laskeutui noiden laitosten ylle vasta kun laajamittaisista, näköjään satunnaisista vangitsemisista tuli systemaattisen terrorin väline.

1930-luvun puolimaista Stalinin kuolemaan saakka tuo vankileirien yhä valtavammaksi kasvanut ”saaristo” oli neuvostotodellisuudessa läsnä uhkana, aavisteluina, kuiskailuina, olon epämukavuutena. Virallista tietoa siitä ei ollut, leireiltä palanneet tai niissä työskentelevät pitivät suunsa kiinni. Kun Nikita Hruštšov esitti Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksen osanottajille salaisen raporttinsa 24.2.1956, hän rajoittui kertomaan sortotoimista jotka olivat kohdistuneet puolueen jäseniin. Maatalouden kollektivisoinnista ja vuosien 1932-33 tahallisesti aiheutetusta nälänhädästä, ylipäätään tavallisiin ihmisiin suunnatuista iskuista hän vaikeni, osittain siitäkin syystä että oli itse osallistunut niiden toteuttamiseen. Raportti oli kuitenkin ratkaisevan tärkeä askel kohti diktaattorin toiminnan julkista kyseenalaistamista.

Sen aika koitti viisi vuotta myöhemmin. Lokakuussa 1961 pidetyssä NKP:n 22. puoluekokouksessa Hruštšov sekä eräät muut keskuskomitean jäsenet ja merkkihenkilöt tuomitsivat puheenvuoroissaan Stalinin rikokset ja esittivät yksityiskohtiin meneviä kuvauksia neuvostokansalaisten joukkoteloituksista, massakarkoituksista, mielivaltaisista vangitsemisista, tällaisin keinoin luodusta väkivallan ja pelon ilmapiiristä. Puheenvuorot julkaistiin maan lehdistössä.

Puhujiin kuului myös Novyi mir -aikakauskirjan päätoimittaja, runoilija Aleksandr Tvardovski joka vetosi kirjailijoihin kehottaen heitä ”kertomaan rehellisesti yksilöpalvonnan ajan pimeistä puolista”. Tähän kiinnitti huomionsa Aleksandr Solženitsyn, tuolloin Rjazanissa matematiikanopettajana työskennellyt entinen leirivanki jolla oli kirjallisia harrastuksia.

Hän oli syntynyt 1918 Kislovodskissa, varttunut yksinhuoltajaäidin ainoana poikana Rostovin seudulla, opiskellut fysiikkaa ja matematiikkaa, liittynyt armeijaan 1941, saanut omasta pyynnöstään siirron rintamalle 1942, ylennetty kapteeniksi ja saanut kaksi urhoollisuusmitalia ennen kuin hänet pidätettiin helmikuussa 1945. Heinäkuussa hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen ”neuvostovastaisesta agitaatiosta”. Tuomionsa hän suoritti lähinnä Marnon erityisvankilassa sekä Kazakstanissa sijaitsevalla Ekibastuzin leirillä, kunnes joutui syöpähoitoihin 1952. Vuonna 1956 hänelle osoitettiin opettajan paikka Vladimirin alueella.

Varsinaisen ”rehabilitoinnin”, toisin sanoen kunnian ja täysien kansalaisoikeuksien palautuksen Solženitsyn sai vuotta myöhemmin, minkä jälkeen hän siirtyi Rjazaniin jatkamaan opettajan tointaan. Oman kertomansa mukaan hän oli aloittanut kirjoittamisen jo vankeusvuosinaan, ensin vain mielensä sisällä ja muistinsa varassa, paperia kun ei ollut ja sille kirjoittaminen olisi ollut vaarallista.

Esikoisteos, pienoisromaani tai laaja novelli Ivan Denisovitšin päivä oli valmistunut jo 1958, mutta Solženitsyn oli pitänyt sen julkaisumahdollisuuksia olemattomina. Tvardovskin puheenvuoron jälkeen hän lähetti käsikirjoituksensa Novyi mirin toimitukseen. Tvardovski ymmärsi heti sekä kertomuksen todistusvoiman että kirjalliset ansiot. Hän lähetti teoksen edelleen Nikita Hruštšoville useilla arvovaltaisilla puoltolauseilla varustettuna. Ivan Denisovitšin päivä ilmestyi Novyi mirin vuoden 1962 marraskuun numerossa, joka myytiin silmänräpäyksessä loppuun. Erillinen 750 000 kappaleen painos ilmestyi muutamaa kuukautta myöhemmin. Leninin palkintoa teokselle ei myönnetty, mutta Hruštšov kiitteli sitä julkisesti eri yhteyksissä.

Paitsi että Solženitsyn nousi yhdellä iskulla maanlaajuiseen ja osittain kansainväliseenkin kuuluisuuteen, Neuvostoliiton kirjallisten aikakauslehtien ja kustantamoiden toimituksiin alkoi virrata novelleja, romaaneja, esseitä, muistelmia ja päiväkirjaotteita joissa kuvailtiin elämää Stalinin vankiloissa ja työleireillä, joukkokuljetusten epäinhimillisiä olosuhteita, hallinnollista mielivaltaa ja kaikenlaista pakkolaitosjärjestelmään liittyvää oikeudettomuutta. Hruštšov itsekin säikähti ja kehotti julkaisevia tahoja lopettamaan tällaisen aineiston esittelyn, koska se saattaisi ”tuottaa haittaa puolueen työskentelylle”.

Haitta oli kuitenkin kylvetty, leirikirjallisuuden laji oli syntynyt ja osoittanut elinvoimansa: sitä haluttiin kirjoittaa, sitä haluttiin lukea. Virallisten julkaisukanavien sulkeutuessa se etsi muita väyliä. Kirjalliselta tasoltaan vankila- ja työleirikuvaukset olivat vaihtelevia, aina kuitenkin todistusvoimaisia tavalla tai toisella.

Solženitsyn itsekin ajautui tuota pikaa vaikeuksiin, ensin erilaisten toimitusneuvostojen ja pian koko neuvostojärjestelmän kanssa. Muutaman novellin hän sai vielä julki normaaleja kanavia pitkin, mutta Ensimmäisen piirin ja Syöpäosaston julkaiseminen estettiin. Hän joutui KGB:n tarkkailuun, kotietsintöjen yhteydessä hänen käsikirjoituksiaan takavarikoitiin. Vuonna 1969 Solženitsyn erotettiin kirjailijaliitosta. Kun hänelle vuotta myöhemmin, lokakuussa 1970 myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto, hän ei uskaltanut lähteä sitä vastaanottamaan peläten ettei enää saisi palata kotimaahansa. Aika näytti että pelko ei ollut aiheeton.

Ivan Denisovitšin päivän, Ensimmäisen piirin ja Syöpäosaston Solženitsyn oli pannut alulle 1950-luvun mittaan ja lienee ainakin mielessään kypsytellyt niitä jossakin määrin rinnakkain. Kukin niistä avaa oman näkökulmansa pakkolaitosten olemassaoloon, ja ilmeisesti kirjailija katsoi noilla teoksillaan tuoneensa esiin sen mitä hänellä oli aiheesta sanottavaa kaunokirjallisin keinoin.

Mutta niin onnistuneita kuin nuo kolme kirjaa lajissaan ovat, niin moninaisin tavoin kuin ne työleirien ja vankiloiden oloja sekä niissä vallinnutta selviytymisen moraalia valottavat, ne eivät olleet lähestulkoonkaan tyhjentäneet kirjailijan omia muistoja ja vaikutelmia, saati sitä mitä hän oli kuullut toisten kertomana.

Ei ihme että hänen mielessään oli jo ennen esikoisteoksen julkaisua alkanut kehkeytyä paljon suurisuuntaisempi hanke: mahdollisimman laveaan yksityisten kokemusten ja kohtaloiden kirjoon pohjautuva esitys Gulagin synnystä, toiminnan tavoista ja aavistamattoman monitahoisista vaikutuksista. Ivan Denisovitšin päivän ilmestyttyä Solženitsynille itselleen alettiin lähettää samoja muistelmia ja tarinoita joita aikakausjulkaisuihin tarjottiin, toisin sanoen hänen ulottuvilleen tulvi uutta aineistoa aivan itsestään.

”Mitään ei ole unohdettu, ketään ei ole unohdettu”, julistaa Leningradin piirityksen uhrien hautausmaan muistomerkki. Miljoonien, kymmenien miljoonien tavoin Solženitsyn tiesi että tuskin mikään oli vähemmän totta. Kaikki mahdollinen unohdettiin. Hän oli nähnyt kuinka nopeasti Hruštšovin aloittama avoimuuden ja totuudenpuhumisen vaihe ohitettiin, hän tiesi että salailu ja peittely oli maan ylimuistoinen tapa, historian hämäriin ulottuva perinne. Mikäli pakkolaitosjärjestelmää ja sen uhreja koskevia asiakirjoja ja tilastotietoja ylipäätään oli olemassa 1930-lukua myöhemmältä ajalta, niitä tuskin koskaan päästettäisiin julki. Virallista selvitystä Gulagin koko historiasta oli turha odottaa.

Vähintäänkin koulukurssin verran dialektisen materialismin käsitteitä sisäistäneenä ja mielenlaadultaan ironisuuteen taipuvaisena kirjailija lienee nauttinut oivaltaessaan että hänen suunnittelemassaan teoksessa määrä todellakin muuttuisi laaduksi. Niin vakuuttavia ja vaikuttavia kuin olivat Varlam Šalamovin Kolyman kertomukset, Jevgenia Ginzburgin Rajumyrskyn halki tai hänen omat teoksensa, ne olivat yksinäisiä ääniä jotka antoivat vain haipuvan aavistuksen Gulag-järjestelmän koko laajuudesta, puhumattakaan sen säteilyvaikutuksista maan henkiseen ilmapiiriin, yhteiskuntamoraaliin ja jopa talouselämään. Niiden todistusvoimaa voitiin aina kyseenalaistaa ympäripyörein pahoitteluin: ikävä juttu, hänelle sattui käymään noin, mutta tapaus on varmasti epätyypillinen, niinpä niin... ja kirjailijat nyt ovat hermoherkkää väkeä.

Nyt marssitettaisiin esiin niin monta todistajaa kuin suinkin, kaivettaisiin kaikki kirjalliset lähteet joihin oli mahdollista päästä käsiksi. Mitään ei unohdettaisi, ketään suunsa avannutta ei vaiennettaisi. Kaunokirjallista vapautta kirjailija käyttäisi lähinnä sikäli että hän limittäisi omia kokemuksiaan toisten kertomuksiin ja niiden pohjalta tehtyihin yhteenvetoihin; värittäisi päätelmiä ja johdatteluja subjektiivisin äänenpainoin, antaisi itselleen luvan päästää myös tunteensa näkyviin.

Solženitsyn haastatteli yli kahtasataa henkilöä, seuloi aineistoaan ja kirjoitti teostaan toistakymmentä vuotta erittäin hankalissa ja vaarallisissakin olosuhteissa. Kun KGB onnistui saamaan haltuunsa kopion teoksen käsikirjoituksesta elokuussa 1973, Solženitsyn antoi luvan julkaista teoksen lännessä. Arhipelag GUlagin ensimmäinen venäjänkielinen nide ilmestyi Pariisissa YMCA-Pressin julkaisemana 28.12.1973. Teoksen ilmestyminen herätti suunnatonta kansainvälistä huomiota ja käynnisti ennennäkemättömiin mittoihin yltäneen kampanjan kirjailijaa vastaan tämän kotimaassa. Erityisen painokkaina toistuivat syytökset ”oman pesän likaamisesta”, mikä oli ymmärrettävää jo siitäkin syystä että Gulagin loppuluvuissa luodaan katsaus 1960-luvulla vallinneeseen tilanteeseen. ”Porsas ristittiin sorsaksi, ja leirien sijasta meillä onkin nykyään – siirtoloita”, kuten Solženitsyn tiivistää. Lisäksi tuolloisen politbyron jäsenistä ainakin Aleksei Kosygin, Anastas Mikojan ja Mihail Suslov olivat kohonneet merkittäviin asemiin jo Stalinin kaudella. – Ironisella tavalla myös Solženitsyniin kohdistetut syytökset tukivat niitä julkisen keskustelun ehtoja ja vallanpitäjien kaksinaismoraalia koskevia toteamuksia joita kirjailija oli Gulagissaan esittänyt. Kommunistisen puolueen keskuskomitea teki Leonid Brežnevin johdolla päätöksen kirjailijan karkottamisesta jo 7.1.1974. Kuukautta myöhemmin Solženitsyn pidätettiin ja lennätettiin Frankfurtiin helmikuun puolivälissä, hänen perheensä joitakin viikkoja sen jälkeen. Vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin he palasivat – Venäjälle.

Arhipelag Gulag käännettiin nopeasti useimmille Euroopan kielille. Suomen Neuvostoliiton-suhteiden sekä kulttuuri- ja opiskelijapiireissä tuolloin vallinneen taistolaishegemonian vuoksi teos koettiin meillä poikkeuksellisen ongelmalliseksi. Solženitsynin siihenastiset teokset kustantanut Tammi joutui painostuksen kohteeksi ja kieltäytyi julkaisemasta Gulagia. Kun muutkaan maamme kustantamot eivät tohtineet siihen tarttua, keksittiin että asia voidaan hoitaa ilman ulkopoliittisen kriisin vaaraa, jos suomenkielisen laitoksen julkaisee joku ruotsinmaalainen kustantamo. Näin Vankileirien saariston kaksi ensimmäistä osaa sisältävä nide päätyi Wahlströmin & Widstrandin julkaistavaksi.

Ulkopoliittista kriisiä ei syntynyt, mutta kansainvälinen Suomi-kuva sai aikamoisen kolhun. ”Vallitseva näkökanta piti päätöstä Suomen kansainvälistä mainetta pysyvästi vahingoittavana, epäviisaana ja tarpeettomana ylireagointina, sanavapauden loukkauksena ja kyyristelyn osoituksena”, totesi Tammen pitkäaikainen toimitusjohtaja Jarl Hellemann. ”Kustantaja kuvitteli toimivansa isänmaallisesti, mutta aiheutti Suomelle uskomattoman paljon vahinkoa: itsesensuuri on kaksiteräinen miekka”, arvioi puolestaan Max Jakobson. Suomenkielisen Gulag-laitoksen kaksi myöhempää nidettä julkaisi Tampereella toiminut Kustannuspiste oy. Teoksen herättämästä keskustelusta huolimatta painokset olivat pieniä, ja aikaa myöten sarjan osista on tullut antikvaarisia harvinaisuuksia.

Nyt, kaksikymmentä vuotta neuvostojärjestelmän romahtamisen jälkeen Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä, Ensimmäinen piiri ja Syöpäosasto sekä erinäiset hänen novellinsa ovat yhä elävää kirjallisuutta, myöhemmän neuvostoajan moderneja klassikoita kuten myös esimerkiksi Varlam Šalamovin Kolyman kertomukset. Entä mikä on Vankileirien saariston asema ja merkitys? Onko se tehnyt tehtävänsä, lakannut olemasta ajankohtainen? Ei siltä vaikuta – ikävä kyllä, pitänee lisätä.

Palattuaan viimeisiksi vuosikseen Venäjälle Solženitsyn herätti ristiriitaisia tunteita julkilausumillaan ja mielipidekirjoituksillaan. Vallanpitäjien taholta hän kuitenkin sai kunniavanhuksen kohtelun, ja kansainvälisissäkin tiedotusvälineissä on kerrottu että Arhipelag Gulagia luetetaan kouluissa. Uskoisin sen mielelläni, mutta Venäjän poliittisen ja henkisen ilmapiirin kehityssuuntaa ajatellen tekee mieli kysyä: miten sitä luetetaan, ja mitä kohtia?

”Gulag ei ole loppuunkirjoitettu historian luku”, toteaa Sergei Kovaljov, aikoinaan neljä vuotta leirivankina elänyt biofyysikko ja ihmisoikeusaktivisti Suzanne Sternthalin haastattelussa tammikuulla 2012. ”Gulag elää edelleen venäläisten mielenlaadussa, heidän orjailevissa tavoissaan, siinä miten halukkaasti he mukautuvat propagandaan ja valheisiin ja miten piittaamattomasti he suhtautuvat oman kansansa kohtaloon ja vallanpitäjien rikoksiin. ” Eikä Gulagin kiinnostavuus ja todistusvoima rajoitu vain Neuvostoliiton historian ja venäläisen mielenlaadun ymmärtämiseen. Erilaisia pakkolaitoksia syntyy maailmaan jatkuvasti, erikokoisia ja erilaisista syistä, mutta niiden toimintatapaa säätelevät samat vallankäytön vaikuttimet ja aineelliset ehdot. Laajuutensa ja yksittäisten kohtaloiden kautta välittyvän inhimillisten kokemusten kirjonsa ansiosta Gulag – vankileirien saaristo on pakkolaitosjärjestelmien kuvauksena ainutlaatuinen.

Josif Brodsky on luonnehtinut Vankileirien saaristoa ”modernin ihmisen trilogian” kolmanneksi ja viimeiseksi osaksi; sen edeltäjinä hän mainitsee Karl Marxin Pääoman ja Sigmund Freudin Unien tulkinnan. Hänen mielestään näissä teoksissa ”piirtyy täsmällisesti ja tyhjentävästi esiin aikakautemme suuri hämmennys. Solženitsynin teos ylittää absurdismin tyylisuunnan. Vankileirien saaristo kertoo siitä miten kuviteltu on muuttunut mahdolliseksi.”

Martti Anhava

« Takaisin etusivulle