GULAG - Vankileirien saaristo

Aleksandr Solženitsyn

Kirjallisuuden Nobel 1970

Kirja, joka sai Neuvostoliiton vapisemaan.

« Takaisin etusivulle

Solovetsk – Venäjän Golgata

Muutama sana gulagluostarin historiasta ja nykypäivästä

Usein kuulee puhuttavan ”Venäjän Golgatasta”, jolla viitataan Vienan meren Solovetskin luostarisaaristoon. Tähän kauhistuttavaan nimitykseen on monta syytä, jotka historian kulussa ovat toistuneet.

Jo vuosisatojen ajan luostarin kronikoissa on hehkutettu kuvausta vaikeakulkuisesta, hyisen arktisesta, susien ja karhujen hallitsemasta erämaasta, joka soveltui asuinsijaksi vain ankaraan askeesiin taipuville tai henkipatoille. Solovetskia on kirkollisissa teksteissä kutsuttu niin ikään ”Pohjolan Thebaksi”, vastineeksi Egyptin aavikoille, jonne varhaiset kristityt pakenivat vainoja.

Jo keskiajalla venäläiset munkit ja maallikot pakenivat pohjoisen asumattomille seuduille sotia, vainoja ja hävityksiä. Keskusvalta myös lähetti heitä sinne, verottamaan talonpoikia ja suojaamaan strategisia kulkureittejä, jos kohta myös kastamaan pakanoita oikeaan (ortodoksiseen) uskoon. Tulokkaat viettivät erämaassa yksinkertaista ja vaiteliasta (hesykastista) elämää. He kalastivat elantonsa, keittivät suolaa – mihin luostarin nimi vaikuttaisi viittaavan, toinen etymologia taas johtuu saamen suollek- eli saaret -sanasta – ja ”rukoilivat kirves kädessä metsässä”.

Luostariin on kuitenkin usein jouduttu väkipakolla: sinne karkotettiin vallan epäsuosioon joutuneita. Eräs tällaisista oli Moskovan metropoliitta Filip, joka uskalsi kritisoida tsaari Iivana Julman harjoittamia raakuuksia. Lopulta, jo palattuaan Moskovaan, Filip kuristettiin hengiltä kesken jumalanpalvelusta. Kirkon hajaantumisen aikaan (raskol) luostarin vanhauskoiset puolestaan vastustivat hallitusvaltaa ja kestivät sen joukkojen piiritystä kokonaista kahdeksan vuotta. Lopulta munkit surmattiin.

Solovetskin historiassa toistuu ristiriita: se on aina vetänyt puoleensa askeetteja, mutta se on ollut myös vertauskuva vainottujen julmalle kidutukselle. Solovetskin historia on täynnä paikan merkityksestä kertovia myyttejä, tarinoita ja symboleita aina esikristilliseltä ajalta (kuten jatulintarhat) nykyaikaan. Kokonaisuutena niistä voi puhua Solovetskin kulttuurimyyttinä.

Kulttuurimyytillä tarkoitan tässä yhteydessä vä¬linettä, joka jatkuvasti uusiutuessaan muovaa ja ylläpitää yhteisön henkistä yhteenkuuluvuutta, etnistä, uskonnollista tai kansallista itseymmärrystä sekä niistä kumpuavaa historiantulkintaa. Kulttuurimyytin tutkimuksen yhtenä tavoitteena on kiinnittää huomio kulttuurin jatkumoihin, katkoksiin, elpymisiin ja uudelleentulkintoihin. Esitetään kysymys, voiko totalitaristisesta väkivallasta kertova virallinen historiankirjoitus koskaan olla täysin autenttista? Mitä aukkoja, piilomerkityksiä ja kaksoisviestejä siihen sisältyy? Entä sulkevatko vastakkaiset myytit pois toisensa? Mihin tekijöihin perustuu vankityrmänä ja gulagina toimineen, nyttemmin elvytetyn luostarin vetovoima tänään? Ketkä hallitsevat historiankirjoitusta tänään?

Solovetskin historia ikään kuin kristalloi monia avainkysymyksiä. Solovetsk tutkimuskohteena avaa yhtymäkohtia laajempaan Venäjän luostarien merkitykseen, valtio- ja yhteiskuntahistoriaan sekä kulttuuriin, taiteeseen ja kirjallisuuteen. Mainittakoon erikseen luostarin syntytarina(t); merkittävät kilvoittelijat ja muistelijat; poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen merkitys; 1668-76 piiritystila; Moskovan valtakunnan identiteetin rakentaminen; vankileiri 1923-1939 (SLON, STON); gulag virallisessa jälkineuvostolaisessa muistipolitiikassa sekä yksityisissä muistelmissa, hartaus- ja kaunokirjallisuudessa, musiikissa ja kuvataiteessa.

Yhteenvetona voi sanoa, että Solovetsk ilmentää venäläisen kulttuurihistorian keskeisiä käsitteitä (pyhä Venäjä, ortodoksien ja vierasuskoisten, virallisen ja epävirallisen, keskuksen ja periferian välinen kaksinapaisuus).

Nykypäivänä Solovetsk on restauroitu ja osittain avoinna yleisölle. Saarten alueella toimivat niin luostari, museokompleksi, matkailupalvelu kuin vainojen uhreille perustettu muistolehto. Solovetsk Golgatana -teema on yhä avoin ja ristiriitainen, minkä muistomerkeillä vierailija epäilemättä aistii. Toisaalta karun saariston kohtaaminen on omiaan kirvoittamaan esiin muutoin torjuttuja ja kohtaamattomia muistoja. Solovetskin historia on ilman muuta osa myös Karjalan ja koko Suomen historiaa.

Solovetskin historiaa pähkinänkuoressa

Ote isä Pavel Florenskin kirjeestä perheelleen (5.11.1934)

”...Joskus aiemmin uneksin luostarielämästä – nyt asun luostarissa, tosin Solovkissa. Lapsuudessa haaveilin millaista olisi elää saarella ja kokea vuorovesi, tutkia merileviä. Nyt sitten olen saarella, jossa saan katsoa nousu- ja laskuvettä ja ehkä piankin pääsen työskentelemään levien parissa. Mutta toiveet ovat käyneet toteen siten, ettei omaa toivettaan enää tunnista, ja silloin, kun on lakannut toivomasta.”

Matemaatikko, luonnontieteilijä ja filosofi, pappismarttyyri Pavel Florenski vietti leireillä ja karkotuksessa monia vuosia. Hänet teloitettiin todennäköisesti 1937. Florenskin karkotuksesta perheelleen lähettämät kirjeet on sittemmin julkaistu, samoin pojalle omistettu saturunoelma Oro. Runoelmassa isä kuvaa fantasiaan puettuna elämäänsä arktisissa, alkukantaisissa oloissa Solovetskin saarella – hän sai tehtäväkseen tutkia leviä, joista valmistettiin jodia.

Elina Kahla

Elina Kahla on Venäjän kulttuurihistorian tutkija joka on perehtynyt uuspyhien elämäkertoihin ja Venäjän kirkon modernisaation vaihtoehtoihin.

Lähteet
Andrejev G. (Homjakov G.A.) (1990). Solovetskie ostrova. Sever, N9, Petrozavodsk.
Boym, Svetlana (2006). Territories of Terror. Mythologies and Memories of the Gulag in Contemporary Russian-American Art. Boston University Art Gallery.
Cederholm, Boris (1929) Punainen painajainen. Kuvia ja kokemuksia Neuvostomaasta. Suom. Väinö Joensuu. Porvoo: WSOY.
Florenskij, Pavel (1998) Oro. Liritšeskaja poema. Zabajkal’e 1934. Solovki 1934-1937. Paideia.
Kahla, Elina (2004) Vauhdikas matka pääkallonpaikalle. Kirja-arvostelu: Robson. Solovki - the story of Russia told through its most remarkable islands. Idäntutkimus 2004: 3, s. 74-76.
Kljutshevskij, V.O. (1871) Drevnerusskija zhitija sviatyh kak istoritsheskij istotshnik. St. Petersburg.
Korpela, Jukka (2005) Solovetskin luostari ja Venäjän Pohjois-Karjalan varhainen ortodoksisuus. – Ortodoksia, 61-82.
Nila, shimonahinja (Kolesnikova) (2001). Zhizneopisanie, Vospominanija o matushke, Prorotshestva, nastavlenija, molitvy. Palomnik.
Osipenko, M.V. (2007) Vo ototse okeana morja. Kniga palomnika Solovetskoi obiteli. Izd. Solovetskoi obiteli.
Ovtšinnikova, Je. S. (1980.) Ikona Zosima i Savvati Solovetskie s 56 žitiinymi kleimami iz sobranija Gosudarstvennogo istoritšeskogo muzeja. M.: Iskusstvo. [www. Solovki-science.ru/ovchinnikova]
Pravdoljubov, Anatoli, protojerej (2008). Solovetskie rasskazy. Svjatitel Kiprian.
Pöllä, Raija-Liisa, (1994) Solovetskin luostari. Venäjän historian peili. Valamon luostari.
Robson, Roy (2004). Solovki. The Story of Russia Told Through Its Most Remarkable Islands. Yale UP.
Seppälä, Esa (1941). Solovetskin aarre. WSOY.
Shirjajev, Boris. (1991): Neugasimaja lampada. [Reprint vuodelta 1954] NY. – M. Stolitsa.
S.L.O.N. Solovetskie lagerja osobogo naznatšenija, Fotoletopis’ (2004). S.Peterburg.
Solzhenitsyn, Aleksandr (1974-78). Vankileirien saaristo 1918-1956. [useita osia]. Kustannuspiste.
Toporov, V.N. 1998. Sviatost’ i sviatye v russkoi duhovnoi kul’ture. Tom II. Tri veka hristianstva na Rusi (XII-XIV vv.) Moskva: Gnosis.
Vettenniemi, Erkki (2004). Punaisen terrorin todistajat. Neuvostoliitto suomalaisten leirivankien muistelmissa. SKS
http://www.solovki.ca/index.php
http://www.solovki-science.ru/arts.htm
"Vlast' solovetskaja" (1989), [Solovetskin valta], ohj. Marina Goldovskaja. [Dokumenttielokuva].

« Takaisin etusivulle